perjantai 3. syyskuuta 2010

Lenkkikaverini

Väsymätön lenkkikaverini ansainnee myös esittelyn näin blogin alkupuolella, kuuluhan iso kiitos omasta liikuntainnostuksesta tuolle kalpealle ja keveärakenteiselle pitkänmatkanjuoksijalle.Wikipedian mukaan lenkkikaverini on "todella kestävä ja nopea juoksija ja tarvitsee paljon liikuntaa". Se on siis oivallinen lenkkikaveri, kun tähtäimessä on maraton. Tällä kaverilla ei pitäisi kunto loppua kesken silloinkaan, kun itse piiputan toden teolla.

Kyseessä on dalmatiankoira, joka tunnetaan "piireissä" nimellä Watson. Jos sitä pitäisi kuvailla muutamalla sanalla, sanoisin että se on ylivilkas, kärsii kroonisesta nälästä ja ei pidä vieraista. Jotakuinkin perus dalmis siis! Tosin virallisen rotumääritelmän mukaan koiraa tulisi kuvailla ihan toisin. Toisaalta kaikki tutut dalmatiankoiran omistajat tuntuvat kuvailevan Watsonia, joten en tiedä millä perusteella rotumääritelmät on tehty. Ainoa oikeaan osunut asia Wikipedian tiedoissa tuntuu olevan se, että koiran kestävyys vetää vertojaan jotakuinkin mille tahansa.

Tosin kesällä Watsonin riesana olivat uraattikiteet, jonka johdosta juoksu ei tuntunut oikein maittavan ja eläinlääkärissä koiraa tuli käytettyä useampaan kertaan. Nyt Watson on kuitenkin taas kunnossa ja juokseminenkin tuntuu maittavan. Välillä tuntuu, että oma vauhti ei oikein riitä pitämään koiraa tyytyväisenä. Toisaalta pidempien lenkkien kuluessa saadaan Watsoniltakin pahimmat menohalut karsittua ja loppumatka jolkutellaan sitten kivasti tasatahtia. Toisaalta voi olla, että se on vain lenkin loppupuolella tajunnut, että lujempaa ei nyt vaan mennä ja antanut periksi.


Koiran paras puoli lenkkikaverina on siinä, että se on pakko viedä sinne lenkille. Säästä riippumatta. Näin lenkille tulee lähdettyä silloinkin, kun ilma ei ole kuin se kuuluisa morsian. Ja toisaalta jalkojen päälle tulee lähdettyä silloinkin, kun olisi vain kiva löhötä sohvalla ja katsoa Frendien ties kuinka monetta uusintaa, vaikka ilma olisikin hieno. Kun lenkkikengät on saatu jalkaan, juoksemaan lähteminenkin on huomattavan paljon helpompaa. Itselleni koiran keskeisin funktio on juuri liikuttajana ja sen tehtävän Watson on hoitanut paremmin kuin hyvin. Kuuden vuoden aikana kilometrejä lienee kertynyt mittariin useampi tuhat - tosin kaikki kilometrit eivät ole olleet kuntoilun kannalta niitä kaikista tehokkaimpia.

Maratonille mukaan Watson ei valitettavasti pääse. Toisaalta se voi olla sille onnikin. Toisinaan, kun puen päälle sykemittarin ja lenkkivaatteet, koiran elekielestä näkee, että se ajattelee "ei kai taas". Siis jos se osaisi sellaista ajatella. Varsinkin sadelenkeillä sen ruuminkieli kertoo kaiken oleellisen siitä, mitä mieltä se lenkistä on. Silloin jolkutellaan poispäin kotoa koiraa perässä repien ja käännyttäessä takaisin päin yritän vain pysyä koiran perässä. Eihän koiranilmalla kuulu lenkkeillä! Helteilläkään se ei ollut mitenkään superinnokas juoksulenkkeilijä ja virta tuntui loppuvan muutamalla pitkiksellä kesken. Tosin osasyyllinen lienee alkukesän uraattikiteet, joista toipuminen kesti vain oman aikansa. Nykyisellään pidemmätkin lenkit sujuvat nimittäin ihan kivasti. Minun ja perheen kannalta juoksulenkit ovat tehneet koiralle erityisen hyvää, sillä Watson on nykyään iltaisin huomattavasti rauhallisempi.

2 kommenttia:

  1. No siinä on energinen lenkittäjä. Dalmatialaisista omat kokemukseni ovat sellaisia, että virta ei lopu ikinä. :) Oma lenkittäjäni on suomenlapinkoira. Sillä turkilla kesä oli tuskaa, mutta syksy on parasta.

    VastaaPoista
  2. Tuolla dalmatialaisen turkilla (tai sen puutteella) puolestaan talvi on tuskaa. Varsinkin viime talvena lenkit jäivät aika lyhyiksi, kun oli niin kylmä. Toivotaan, että ensi talvi olisi hieman leudompi. Mutta virtaa tuolla äijällä tosiaan riittää - varsinkin nuorempana se oli oikea elohopea. Nykyään jaksaa jo maata paikoillaankin muutaman hetken - alkaneekohan ikäkin jo painaa...

    VastaaPoista