Marskin kierros - kisaraportti

Viime vuoden helteen ja täysin pieleen menneen juoksun jälkeen odotukset tämän kertaiselle Marskin Kierrokselle olivat aika hermostuneet. Hermostuneisuutta lisäsi se, että lähdin liikkeelle Savonlinnasta ihan liian myöhään, kun ennen lähtöä piti viedä ruohonleikkuri huoltoon ja syödä. Ja enkös lopulta unohtanut vielä pyyhkeen ja suihkusaippuankin kotiin, niin piti kertaalleen vielä kääntyä takaisinkin. Ruuhkaakin oli tiellä niin paljon, että meno ei ollut kovin sulavaa.

Lopulta kuitenkin löysin itseni numerolappujen jaosta ihan ajallaan. Itse asiassa saavuin paikalle Leena Puotiniemen kanssa tismalleen samaan aikaan noin 15 minuuttia ennen numerolappujen jaon loppumista. Kirjekuoren saatuani minulle siis jäi reilu tunti aikaa käydä WC:ssä pariin kertaan, viedä tavarani säilytykseen ja sitten siihen tärkeimpään, eli itseni rauhoittamiseen ennen starttia. Mieli olisi tehnyt hieman vaellella, mutta koska energioiden tuhlaamisessa ei ollut siinä vaiheessa mitään järkeä, päätin kuunnella musiikkia ja istua katsomossa seurailemassa meininkiä. Noin 20 minuuttia ennen starttia siirryin lähtösuoralle, jossa vielä tein kevyet venyttelyt ja kirosin kipeätä kankkua.

Noin 7 minuuttia ennen lähtölaukausta viritin Garminin hakemaan sateliitteja ja samalla tarkistin sykkeen. Kevyttä hallinnassa ollutta jännitystä ei kyllä voinut sykkeestä havaita: tasainen 68 oli rauhallisen miehen merkki.

Päässä pyöri kisasuunnitelma ja yritin tunkeutua lähtöalueella sinne joukon keskivaiheille - siinä kuitenkaan onnistumatta. Loppujen lopuksi jäin melko häntäpään joukkoihin, mutta eipä tuo haitannut, kun lopulta kaikki tuntuivat lähtevän melko reipasta ravia liikkeelle. Mikkelin reitti on siinä mielessä petollinen, että se alkaa alamäkeen, jossa on helppo kerätä itselleen liikaa vauhtia jatkoa ajatellen. Itsekin syyllistyin siihen ja ensimmäisen kilometrin kellotinkin aikaan 5:21 eli lähes 20 sekuntia tarkoitettua nopeammin lähdin liikkeelle. Sain kuitenkin vauhdin tasaantumaan ja puolimatkassa olin vain noin 15 sekuntia tavoiteaikaa edellä.

Toiselle kierrokselle lähtiessä juoksu tuntui ehkäpä kaikkein helpoimmalta. Siinä vaiheessa menohaluja olisi ollut, mutta koska tiesin mitä on odotettavissa, nautin vain parin kilometrin ajan kevyestä rullauksesta. Ja niinhän siinä kävi, että noin 13 kilometrin kohdalla jälleen kerran matka pamahti jalkoihin. Seurailin siinä vaiheessa muutamia kanssakilpailijoita ja jalkojen raskauden lisäksi oli henkisesti aika kova pala se, että jouduin jättäytymään pois muiden peesistä. Siinä sitten katselin, kun rakoa alkoi syntyä ja selät loitontua. Takaa ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ohittajia tullut, joten juoksin jonkin aikaa melko yksin - tosin musiikin lomasta kuuluneesta huohotuksesta ja askelista päätellen toimin jonkun jäniksenä siinäkin vaiheessa.

Väli kolmestatoista aina sinne viitentoista kilometriin saakka oli kisan rankin vaihe henkisesti. Jalat painoivat ja lopulta porukkaa tuli takaakin ohi. Pursialan puistoon tultaessa asfaltin vaihtuessa hiekkatieksi sain kuitenkin pari selkää kiinni ja se helpotti omaa tuskaa. Kyllähän se nyt jaloissa jo sattuu, mutta jollakin sattuu vielä enemmän, ajattelin, ja kokeilin vauhdin kiristämistä. Siinä sitten yksi kilometri meni ihan mukavasti 5:25 vauhtia, kunnes sitten juomapiste ja reitin pahin nousuosuus taas alkoi. Nousussa kuitenkin helpotti se, että minulla oli selkä jota seurata ja vaikka vauhti hidastuikin, kävelyyn ei onneksi tarvinnut sortua.

Kevyehköä nousua riitti aina sinne 18,5-19 kilometriin saakka ja hoin itselleni, että loppu on sitten kevyttä laskua. Oikeastihan en muistanut, että loppu on lähes tasaista aivan lopun urheilukentällä laskeutuminen pois lukien. Ja väsyneilla jaloilla tasamaakin on aika raskasta taittaa, kuten varmaan kaikki tiedätte. Mutta noin psykologian kannalta oli aivan loistava asia, etten muistanut lopun olevan tasaista. Tuo väärä muistikuva nimittäin auttoi jaksamaan ja kiristämään vielä vauhtia kohti loppua.

Lopun "turboruuvin" vääntämisestä huolimatta viimeisen parin kilometrin aikana jouduin vielä kolmen tai neljän juoksijan ohittamaksi. Sen verran puhki jalat olivat, että lopussakaan ei sitä tyypillistä kiriä irronnut. Keskustelin kyllä jalkojen kanssa ennen urheilukentälle laskeutumista asiasta, mutta tällä kertaa tuli niin jyrkkä ei, että oli pakko jättää väliin. Ehkäpä sitten ensi kerralla...

Nettoajaksi tuli lopulta 1:57:54 eli 9 sekuntia jäi uupumaan viime vuoden pääkaupunkijuoksun ajasta. Sen hävisin vaikeina hetkinä ennen 15 kilometriä ja toisaalta viimeisessä nousussa, jossa olisi pitänyt pystyä pitämään hieman kovempaa vauhtia yllä. Toisaalta tuo aika kertoo kyllä karulla tavalla nykykunnosta. 1:55:00 on vielä työn takana ja taitaa olla haihattelua lähteä tavoittelemaan sitä kahden viikon kuluttua Savonlinnassa. Positiivista kuitenkin on se, että kevään sairastelujen jälkeen kunto näyttää taas olevan menossa kohti parempaa ja syksyllä 1:50 alitus puolikkaalla ei liene ihan mahdoton tavoite, jos vaan pysyn terveenä. Positiivista juoksussa oli sekin, että kipeä kankku ei vaivannut juoksun aikana mitenkään.

Ja näin loppuun järjestelyille on taas annettava iso kiitos. Jos vaan juomapisteiden roskikset olisivat olleet vähän kauempana juomapisteen jälkeen, niin kaikki olisi ollut järjestetty niin hyvin kuin vain sopii toivoa. Nyt jouduin tapojeni vastaisesti heittelemään tyhjät muovimukit luontoon. Koska tiedän, että joku ne sieltä kuitenkin kerää, tuo on niin pieni asia, että ensi vuonna otetaan taas uusiksi, jos vain terveys ja aikataulut sen sallivat. Kiitoksia Mikkelin Kilpa-Veikoille onnistuneesta launtaista.

Niin kiiltävä ja niin ansaittu!