Aamulla herätessäni olin tavallista hermostuneempi. En pystynyt sanomaan, mistä se johtui, mutta paikalla pysyminen on hyvin hankalaa. Ehkä syynä oli kotikisa, ehkä vain parin viikon palautuminen edellisestä kisasta, tai ehkä jokin ihan muu syy - kuka tietää. Tosiasia kuitenkin oli, että olo oli epävarma. Voittajafiilis oli kaukana.
Pyhän Olavin Maraton poikkesi aikaisemmista kisoista ajankohdaltaan. Yleensä kisat juostaan lauantaina ja iltapäivällä, nyt mentiin sunnuntaina ja aamupäivällä. Herätys oli siis kello kahdeksan ja aamu alkoi kevyellä aamupalalla. Leipä, jogurtti, kahvi ja tuoremehu oli yllättävän työlästä saada alas. Yleensä aamiainen maistuu minulle erinomaisesti, joten laitoin tämänkin jännityksen piikkiin.
Heräämisen ja aamupalan jälkeen yritin saada ajan kulumaan jotenkin siedettävästi. Käytin koiran ulkona ja laskin vielä kilometriaikoja tavoitettani 1:55 varten. Kiinnitin myös edellisiltana haetun numerolapun paidan rintamukseen ja taisin malttaa sanomalehdenkin vielä lukea. Lopulta, noin kaksikymmentä yli kymmenen oli sitten aika lähteä kisapaikalle, jonne sain kyydin ihanalta vaimoltani. Vielä edellisiltana suunnittelin meneväni paikalle pyörällä, mutta niin kolealta ja kylmältä sää näytti, että kerjäsin lopulta kyydin paikalle.
Liian kolea keli pyöräilyyn tarkoitti kuitenkin erinomaista keliä juoksuun. Garminin sääpalvelun mukaan ilma oli puolipilvinen +14 astetta. Paikan päällä olleena voin kuitenkin todeta sään olleen pilvinen, joskin pilviverho oli suhteellisen kevyt. Tuuli puhalteli jonkin verran lännestä ja käännyttäessä rannasta kohti Casinoa ja uutta rantatietä, tuuli hieman hankaloitti menoa useamman kilometrin ajan. Toisaalta loppumatkasta tuuli oli myötäinen.
Lähtöpaikalla suoritettiin kevyt alkuverryttely ryhmässä ja ennen lähtöä kerrottiin myös tapahtuman osallistujamäärä, joka oli noin 400 juoksijaa ja noin 50 sauvakävelijää. Ihan mukava määrä siis tämänkokoisen kaupaungin maratoniksi!
Kilpailu käynnistyi kaupunkikierroksella eli reitin kaunein osuus oli heti alussa. Keskustan kaduille reitti ei onneksi vienyt, vaan se esitteli upeasti Savonlinnan kauneimmat osat: rantatien, torin, sataman ja Olavinlinnan. Startissa porukkaa oli paljon, mutta itse en ainakaan kokenut ruuhkaa häiritseväksi. Itse asiassa olin jopa aika yllättynyt, kuinka kovaa joukko lähti liikkeelle.
Oma vauhti oli alusta asti liian kovaa tavoitteeseen nähden. Tarkoitus oli juosta muutama 5:40 kilometri alkuun ja sitten kiristää 5:30 kilometreihin ja lopussa jopa alle. Ensimmäinen kilometri meni kuitenkin aikaan 5:18, toinen 5:25 ja kolmas 5:20. Neljännen kierroksen hidastelu juomapaikalla tiputti sitten lopulta kierrosajan lähemmäs tavoiteltua, kun Garminin mukaan se mentiin aikaan 5:38.
Juoksu ei tuntunut erityisen kevyeltä, mutta kun viides kilometri meni taas aikaan 5:15, päätin lähteä tuohon kyytiin. Jos tulee noutaja loppumatkasta, niin onpahan ainakin kokeiltu, ajattelin. Tässä vaiheessa tajusin juoksevani melko yksin. Takana kuului huohotusta ja askelia, mutta edessä selät olivat pari-kolmekymmentä metriä karussa. Voimaa toi kuitenkin se, kun huomasin yhden hieman kauempana olevan selän lähestyvän tasaisen varmasti.
Rantatiellä, kuuden kilometrin tienoilla, tuli pari-kolme selkää vastaan melko vahvasti uuvahtaneena. Ilmeisesti vastatuuleen puskeminen oli tehnyt tehtävänsä. Pieni matka juostiin soralla, kun rakenteilla olevalta kevyen liikenteen väylältä puuttui vielä päällyste. Itsekin huomasin vastatuulen vaikutuksen, kun yritin lähes epätoivoisesti pysyä hieman edempänä juoksevan kolmihenkisen ryhmän iskuetäisyydella. Kuuden ja seitsemän kilometrin tienoille osuikin yksi kisan vaikeimmista vaiheista, kun oli pakko yrittää yksin pitää vauhtia yllä vastatuuleen. Lopulta minut sitten ohitettiin parinkin juoksijan toimesta, mikä oli loppupeleissä ihan hyvä asia, vaikka hetkellisesti se ärsyttikin. Näiden juoksijoiden peesissä sain nimittäin kurottua sen edellä menevän kolmihenkisen ryhmän lopulta kiinni ja siinä porukassa juoksimmekin lopulta pitkälle Kellarpeltoon (eli aina 15 kilometriin) saakka.
Ennen Kellarpeltoon menoa kävimme kuitenkin juoksemassa vielä lenkin Savonlinnan vanhan hautausmaan ohitse. Tuolle lenkille osui myös reitin ensimmäinen kunnon nousu. Se oli kuitenkin yllättävän helpon tuntuinen ja vauhti pysyi hyvin yllä. Kympin väliaika ei vastannut kyllä yhtään omaa olotilaa, kun kello pysähtyi aika lähelle 53:30 aikaa. Sehän oli melkein kympin ennätys ja ei olo nyt oikeasti tuolloin kovin kuollut ollut. Vanhempi herrasmies tiedusteli tuossa samaisessa kohdassa aikaa ja totesin, että hyvin mennään alle kahden tunnin tällä vauhdilla.
Kellarpeltoa lähestyttäessä alkoi sitten reitin toinen nousu, joka oli melko loiva, mutta sitäkin pidempi. Noin kilometrin verran puskettiin ylämäkeen ja tässä vaiheessa meidän juoksuporukka hieman hajosi. Itse lähdin kovinta vauhtia pitävän peesiin, mutta aika nopeasti huomasin pitäväni letkanvetäjän roolia itselläni. 13 kilometrin jälkeen juoksin sitten taas hetken ilman välitöntä peesiapua ja tuossa kohtaa oli kisan toinen heikko hetki. Oikeastaan voisi sanoa, että tuon kilometrimerkin jälkeen juoksu ei tuntunut enää missään vaiheessa kivalta. Laskeudutteassa Kellarpellosta kohti Rantakoivikkoa jyrkkää alamäkeä pitkin noin 15 kilometrin kohdalla, juoksu oli tosin hetken vähemmän tuskaista.
Rantakoivikon kohdalla samainen herrasmies, joka oli kysynyt kelloa kympin tienoille, tiedusteli jälleen vauhtia. Totesin, että edelleen mennään kyllä alle kahden tunnin, tosin jos täyttä matkaa juoksee, niin kohta tulee kiire.
Matka viidestätoista kilometristä kahdeksaantoista kilometriin olikin sitten jonkinlaista henkistä valmistautumista loppua varten. Toki piti pitää huoli, että vauhti säilyy, mutta kyllä se hieman ennen 18 kilometriä alkanut mäki herätti väsyneessä miehessä kummallisia tunteita. Jos matkanteko oli ollut tuohon pisteeseen asti tuskaa, niin nyt tuo tuskan määrä moninkertaistettiin.
Siinä niitä lopun mäkiä ylös kavutessani ajattelin kuinka paljon tämä sattuu sen edellä menevän koivissa. Ajattelin myös, että sitä edellä menevää selkää ei saa päästää karkuun vaikka henki menisi. Mietin myös, että huohotan ihan pirun paljon pahemmin kuin vieressäni juokseva kaveri. Paras ajatus oli kuitenkin ajatus edessä siintävästä alamäestä, joka 20 kilometrin kilometrimerkille tultaessa avautui suoraan eteen. Tuon alamäen jälkeen oli vielä yksi ylämäki, jota en onneksi muistanut. Senkin mäen juoksin ylös ajatellen, että maali on enää alle kilometrin päässä. Se oli jonkinlainen hengen voitto materiasta.
Ja niin lopulta se maalikin näyttäytyi. Ja innostuksesta häkeltyneen noin 400 metriä ennen maalia oikean jalan pohje kramppasi itsensä permajumiin. Loppukiriäkin yritin, mutta kun pohje on krampissa, ei nopea juoksu ole kauhean helppoa. Maalissa unohdin kuitenkin pohkeen kivun aika nopeasti, kun tajusin mikä aikani oli: 1:53:27 oli aika paljon alle sen, mitä lähdin hakemaan. Ennätys parani kertalaakista yli neljä minuuttia!
Maalissa palloilin aikani, söin banaanin ja join mukillisen urheilujuomaa ja vettä. Olo oli kuin maailmanmestarilla. Tässähän tässä on juuri kyse - omien rajojen rikkomisesta. Välillä tuntuu, että mikään ei onnistu ja sitten välillä tapahtuu asioita, joihin ei oikein iskekään usko.
Kiitoksia Savonlinnan Seudun Liikunnalle erinomaisesti järjestetystä tapahtumasta. Reittikin oli aivan uskomattoman upea niin maisemiltaan kuin profiililtaankin. Toki lopun mäet olivat aika kamalia, mutta sen tuskan takiahan näitä juostaan, eikös vain.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raportit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raportit. Näytä kaikki tekstit
tiistai 23. heinäkuuta 2013
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Marskin kierros - kisaraportti
Viime vuoden helteen ja täysin pieleen menneen juoksun jälkeen odotukset tämän kertaiselle Marskin Kierrokselle olivat aika hermostuneet. Hermostuneisuutta lisäsi se, että lähdin liikkeelle Savonlinnasta ihan liian myöhään, kun ennen lähtöä piti viedä ruohonleikkuri huoltoon ja syödä. Ja enkös lopulta unohtanut vielä pyyhkeen ja suihkusaippuankin kotiin, niin piti kertaalleen vielä kääntyä takaisinkin. Ruuhkaakin oli tiellä niin paljon, että meno ei ollut kovin sulavaa.
Lopulta kuitenkin löysin itseni numerolappujen jaosta ihan ajallaan. Itse asiassa saavuin paikalle Leena Puotiniemen kanssa tismalleen samaan aikaan noin 15 minuuttia ennen numerolappujen jaon loppumista. Kirjekuoren saatuani minulle siis jäi reilu tunti aikaa käydä WC:ssä pariin kertaan, viedä tavarani säilytykseen ja sitten siihen tärkeimpään, eli itseni rauhoittamiseen ennen starttia. Mieli olisi tehnyt hieman vaellella, mutta koska energioiden tuhlaamisessa ei ollut siinä vaiheessa mitään järkeä, päätin kuunnella musiikkia ja istua katsomossa seurailemassa meininkiä. Noin 20 minuuttia ennen starttia siirryin lähtösuoralle, jossa vielä tein kevyet venyttelyt ja kirosin kipeätä kankkua.
Noin 7 minuuttia ennen lähtölaukausta viritin Garminin hakemaan sateliitteja ja samalla tarkistin sykkeen. Kevyttä hallinnassa ollutta jännitystä ei kyllä voinut sykkeestä havaita: tasainen 68 oli rauhallisen miehen merkki.
Päässä pyöri kisasuunnitelma ja yritin tunkeutua lähtöalueella sinne joukon keskivaiheille - siinä kuitenkaan onnistumatta. Loppujen lopuksi jäin melko häntäpään joukkoihin, mutta eipä tuo haitannut, kun lopulta kaikki tuntuivat lähtevän melko reipasta ravia liikkeelle. Mikkelin reitti on siinä mielessä petollinen, että se alkaa alamäkeen, jossa on helppo kerätä itselleen liikaa vauhtia jatkoa ajatellen. Itsekin syyllistyin siihen ja ensimmäisen kilometrin kellotinkin aikaan 5:21 eli lähes 20 sekuntia tarkoitettua nopeammin lähdin liikkeelle. Sain kuitenkin vauhdin tasaantumaan ja puolimatkassa olin vain noin 15 sekuntia tavoiteaikaa edellä.
Toiselle kierrokselle lähtiessä juoksu tuntui ehkäpä kaikkein helpoimmalta. Siinä vaiheessa menohaluja olisi ollut, mutta koska tiesin mitä on odotettavissa, nautin vain parin kilometrin ajan kevyestä rullauksesta. Ja niinhän siinä kävi, että noin 13 kilometrin kohdalla jälleen kerran matka pamahti jalkoihin. Seurailin siinä vaiheessa muutamia kanssakilpailijoita ja jalkojen raskauden lisäksi oli henkisesti aika kova pala se, että jouduin jättäytymään pois muiden peesistä. Siinä sitten katselin, kun rakoa alkoi syntyä ja selät loitontua. Takaa ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ohittajia tullut, joten juoksin jonkin aikaa melko yksin - tosin musiikin lomasta kuuluneesta huohotuksesta ja askelista päätellen toimin jonkun jäniksenä siinäkin vaiheessa.
Väli kolmestatoista aina sinne viitentoista kilometriin saakka oli kisan rankin vaihe henkisesti. Jalat painoivat ja lopulta porukkaa tuli takaakin ohi. Pursialan puistoon tultaessa asfaltin vaihtuessa hiekkatieksi sain kuitenkin pari selkää kiinni ja se helpotti omaa tuskaa. Kyllähän se nyt jaloissa jo sattuu, mutta jollakin sattuu vielä enemmän, ajattelin, ja kokeilin vauhdin kiristämistä. Siinä sitten yksi kilometri meni ihan mukavasti 5:25 vauhtia, kunnes sitten juomapiste ja reitin pahin nousuosuus taas alkoi. Nousussa kuitenkin helpotti se, että minulla oli selkä jota seurata ja vaikka vauhti hidastuikin, kävelyyn ei onneksi tarvinnut sortua.
Kevyehköä nousua riitti aina sinne 18,5-19 kilometriin saakka ja hoin itselleni, että loppu on sitten kevyttä laskua. Oikeastihan en muistanut, että loppu on lähes tasaista aivan lopun urheilukentällä laskeutuminen pois lukien. Ja väsyneilla jaloilla tasamaakin on aika raskasta taittaa, kuten varmaan kaikki tiedätte. Mutta noin psykologian kannalta oli aivan loistava asia, etten muistanut lopun olevan tasaista. Tuo väärä muistikuva nimittäin auttoi jaksamaan ja kiristämään vielä vauhtia kohti loppua.
Lopun "turboruuvin" vääntämisestä huolimatta viimeisen parin kilometrin aikana jouduin vielä kolmen tai neljän juoksijan ohittamaksi. Sen verran puhki jalat olivat, että lopussakaan ei sitä tyypillistä kiriä irronnut. Keskustelin kyllä jalkojen kanssa ennen urheilukentälle laskeutumista asiasta, mutta tällä kertaa tuli niin jyrkkä ei, että oli pakko jättää väliin. Ehkäpä sitten ensi kerralla...
Nettoajaksi tuli lopulta 1:57:54 eli 9 sekuntia jäi uupumaan viime vuoden pääkaupunkijuoksun ajasta. Sen hävisin vaikeina hetkinä ennen 15 kilometriä ja toisaalta viimeisessä nousussa, jossa olisi pitänyt pystyä pitämään hieman kovempaa vauhtia yllä. Toisaalta tuo aika kertoo kyllä karulla tavalla nykykunnosta. 1:55:00 on vielä työn takana ja taitaa olla haihattelua lähteä tavoittelemaan sitä kahden viikon kuluttua Savonlinnassa. Positiivista kuitenkin on se, että kevään sairastelujen jälkeen kunto näyttää taas olevan menossa kohti parempaa ja syksyllä 1:50 alitus puolikkaalla ei liene ihan mahdoton tavoite, jos vaan pysyn terveenä. Positiivista juoksussa oli sekin, että kipeä kankku ei vaivannut juoksun aikana mitenkään.
Ja näin loppuun järjestelyille on taas annettava iso kiitos. Jos vaan juomapisteiden roskikset olisivat olleet vähän kauempana juomapisteen jälkeen, niin kaikki olisi ollut järjestetty niin hyvin kuin vain sopii toivoa. Nyt jouduin tapojeni vastaisesti heittelemään tyhjät muovimukit luontoon. Koska tiedän, että joku ne sieltä kuitenkin kerää, tuo on niin pieni asia, että ensi vuonna otetaan taas uusiksi, jos vain terveys ja aikataulut sen sallivat. Kiitoksia Mikkelin Kilpa-Veikoille onnistuneesta launtaista.
Lopulta kuitenkin löysin itseni numerolappujen jaosta ihan ajallaan. Itse asiassa saavuin paikalle Leena Puotiniemen kanssa tismalleen samaan aikaan noin 15 minuuttia ennen numerolappujen jaon loppumista. Kirjekuoren saatuani minulle siis jäi reilu tunti aikaa käydä WC:ssä pariin kertaan, viedä tavarani säilytykseen ja sitten siihen tärkeimpään, eli itseni rauhoittamiseen ennen starttia. Mieli olisi tehnyt hieman vaellella, mutta koska energioiden tuhlaamisessa ei ollut siinä vaiheessa mitään järkeä, päätin kuunnella musiikkia ja istua katsomossa seurailemassa meininkiä. Noin 20 minuuttia ennen starttia siirryin lähtösuoralle, jossa vielä tein kevyet venyttelyt ja kirosin kipeätä kankkua.
Noin 7 minuuttia ennen lähtölaukausta viritin Garminin hakemaan sateliitteja ja samalla tarkistin sykkeen. Kevyttä hallinnassa ollutta jännitystä ei kyllä voinut sykkeestä havaita: tasainen 68 oli rauhallisen miehen merkki.
Päässä pyöri kisasuunnitelma ja yritin tunkeutua lähtöalueella sinne joukon keskivaiheille - siinä kuitenkaan onnistumatta. Loppujen lopuksi jäin melko häntäpään joukkoihin, mutta eipä tuo haitannut, kun lopulta kaikki tuntuivat lähtevän melko reipasta ravia liikkeelle. Mikkelin reitti on siinä mielessä petollinen, että se alkaa alamäkeen, jossa on helppo kerätä itselleen liikaa vauhtia jatkoa ajatellen. Itsekin syyllistyin siihen ja ensimmäisen kilometrin kellotinkin aikaan 5:21 eli lähes 20 sekuntia tarkoitettua nopeammin lähdin liikkeelle. Sain kuitenkin vauhdin tasaantumaan ja puolimatkassa olin vain noin 15 sekuntia tavoiteaikaa edellä.
Toiselle kierrokselle lähtiessä juoksu tuntui ehkäpä kaikkein helpoimmalta. Siinä vaiheessa menohaluja olisi ollut, mutta koska tiesin mitä on odotettavissa, nautin vain parin kilometrin ajan kevyestä rullauksesta. Ja niinhän siinä kävi, että noin 13 kilometrin kohdalla jälleen kerran matka pamahti jalkoihin. Seurailin siinä vaiheessa muutamia kanssakilpailijoita ja jalkojen raskauden lisäksi oli henkisesti aika kova pala se, että jouduin jättäytymään pois muiden peesistä. Siinä sitten katselin, kun rakoa alkoi syntyä ja selät loitontua. Takaa ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ohittajia tullut, joten juoksin jonkin aikaa melko yksin - tosin musiikin lomasta kuuluneesta huohotuksesta ja askelista päätellen toimin jonkun jäniksenä siinäkin vaiheessa.
Väli kolmestatoista aina sinne viitentoista kilometriin saakka oli kisan rankin vaihe henkisesti. Jalat painoivat ja lopulta porukkaa tuli takaakin ohi. Pursialan puistoon tultaessa asfaltin vaihtuessa hiekkatieksi sain kuitenkin pari selkää kiinni ja se helpotti omaa tuskaa. Kyllähän se nyt jaloissa jo sattuu, mutta jollakin sattuu vielä enemmän, ajattelin, ja kokeilin vauhdin kiristämistä. Siinä sitten yksi kilometri meni ihan mukavasti 5:25 vauhtia, kunnes sitten juomapiste ja reitin pahin nousuosuus taas alkoi. Nousussa kuitenkin helpotti se, että minulla oli selkä jota seurata ja vaikka vauhti hidastuikin, kävelyyn ei onneksi tarvinnut sortua.
Kevyehköä nousua riitti aina sinne 18,5-19 kilometriin saakka ja hoin itselleni, että loppu on sitten kevyttä laskua. Oikeastihan en muistanut, että loppu on lähes tasaista aivan lopun urheilukentällä laskeutuminen pois lukien. Ja väsyneilla jaloilla tasamaakin on aika raskasta taittaa, kuten varmaan kaikki tiedätte. Mutta noin psykologian kannalta oli aivan loistava asia, etten muistanut lopun olevan tasaista. Tuo väärä muistikuva nimittäin auttoi jaksamaan ja kiristämään vielä vauhtia kohti loppua.
Lopun "turboruuvin" vääntämisestä huolimatta viimeisen parin kilometrin aikana jouduin vielä kolmen tai neljän juoksijan ohittamaksi. Sen verran puhki jalat olivat, että lopussakaan ei sitä tyypillistä kiriä irronnut. Keskustelin kyllä jalkojen kanssa ennen urheilukentälle laskeutumista asiasta, mutta tällä kertaa tuli niin jyrkkä ei, että oli pakko jättää väliin. Ehkäpä sitten ensi kerralla...
Nettoajaksi tuli lopulta 1:57:54 eli 9 sekuntia jäi uupumaan viime vuoden pääkaupunkijuoksun ajasta. Sen hävisin vaikeina hetkinä ennen 15 kilometriä ja toisaalta viimeisessä nousussa, jossa olisi pitänyt pystyä pitämään hieman kovempaa vauhtia yllä. Toisaalta tuo aika kertoo kyllä karulla tavalla nykykunnosta. 1:55:00 on vielä työn takana ja taitaa olla haihattelua lähteä tavoittelemaan sitä kahden viikon kuluttua Savonlinnassa. Positiivista kuitenkin on se, että kevään sairastelujen jälkeen kunto näyttää taas olevan menossa kohti parempaa ja syksyllä 1:50 alitus puolikkaalla ei liene ihan mahdoton tavoite, jos vaan pysyn terveenä. Positiivista juoksussa oli sekin, että kipeä kankku ei vaivannut juoksun aikana mitenkään.
Ja näin loppuun järjestelyille on taas annettava iso kiitos. Jos vaan juomapisteiden roskikset olisivat olleet vähän kauempana juomapisteen jälkeen, niin kaikki olisi ollut järjestetty niin hyvin kuin vain sopii toivoa. Nyt jouduin tapojeni vastaisesti heittelemään tyhjät muovimukit luontoon. Koska tiedän, että joku ne sieltä kuitenkin kerää, tuo on niin pieni asia, että ensi vuonna otetaan taas uusiksi, jos vain terveys ja aikataulut sen sallivat. Kiitoksia Mikkelin Kilpa-Veikoille onnistuneesta launtaista.
 |
| Niin kiiltävä ja niin ansaittu! |
tiistai 4. kesäkuuta 2013
Tukholman maraton 2013
Kun viime syksynä pääkaupunkijuoksun jälkimainingeissa tein päätöksen osallistumisesta Tukholman Maratonille, olin täysin vakuuttunut siitä, että se oli yksi siihen astisen elämäni parhaista päätöksistä. Sen sijaan viime perjantaina istuessani junassa, olin epävarmempi kuin koskaan. Jännitti ja ahdisti - kevään treenifiasko ja lähes 20 kilometriä pidempi matka kuin olen koskaan elämäni aikana juossut ei vain tuntunut kovin toimivalta yhdistelmältä. Jossain välissä taisin jopa ihan aidosti toivoa, että saisin kuumeen ja voisin siirtää juoksun ensi vuoteen. En kuitenkaan sairastunut ja hyvä niin, koska muuten olisi jäänyt kokematta jotain aivan sanoin kuvaamatonta, jonka aion kuitenkin yrittää nyt sanoiksi pukea.
Itse matka Helsingistä Tukholmaan tapahtui Viking Linen Amorella laivalla. Tuo vuonna 1988 valmistunut varustamon pienempiin lukeutuva purkki hälytettiin siis hätiin, kun astetta modernimpi (joskin lähes yhtä iäkäs) Gabriella oli kärsinyt talvella jäissä ja oli näin passitettu telakalle. Risteilyllä oli kuitenkin loistava fiilis, kun mukana oli noin tuhatkunta maratoniin valmistuvaa juoksijaa. Ruokakin oli liian hyvää ja onnistuin tekemään vieläpä sen yhden virheen, josta Jukka Viljanen risteilyn alun infotilaisuudessa nimenomaisesti varoitti: "muistakaa syödä kohtuudella". No mie tietenkin vetäsin itseni ähkyksi ja tajusin heti kyllä virheeni, mutta minkäs sille enää siinä vaiheessa mahtoi. Vakuuttelin vain itselleni, että se on pastaa, se sulaa nopeasti.
Seuraavana aamuna kuitenkin tajusin, kun laivan tuntia ennen satamaan saapumista tilattu herätys pärähti soimaan jo kello kuusi paikallista aikaa, että ei se pastakaan yhdessä yössä ulos halua. Siinä sitten tuskailin morkkiksen, epävarmuuden, jonkilaisen jälkiähkyn ja herätyskelloa kohtaan kokeman raivon ristiaallokossa ja koitin jatkaa koisimista. Mutta kuten arvata saattaa, päivän koitos alkoi pyöriä mielessä ja pyörimiseksi se nukkuminenkin sitten meni.
Aamupalalle lähdimme noin puolikahdeksan aikaan ja nyt - vahingosta viisastuneena - tajusin syödä sitten hieman kevyemmin. Sämpylä, kahvia, jogurttia ja muutama lasi tuoremehua sekä muutama pala vesimelonia oli se tankkaus, jolla matkaan olisi tarkoitus lähteä. Edelleenkin vatsa oli kuitenkin todella ikävän oloinen ja jännitys toi sitten tietenkin vielä oman lisänsä. Aamupalan jälkeen oli vuorossa juoksuvaatteiden vaihto, jonka jälkeen lähdimme meidät kisapaikalle vievään bussiin.
Tässä vaiheessa lienee oikea aika kehua järjestelyjä. Niin matkatoimiston (Kaleva Travel) kuin juoksuorganisaationkin taholta kaikki toimi kuin unelma. Missään muualla kuin ruokailussa ja vessajonossa ei täytynyt jonottaa ja vaikka väkeä oli enemmän kuin esimerkiksi Helsinki City Runissa, kaikki toimi niin paljon paremmin, että väenpaljous ei missään vaiheessa haitannut yhtään. Ei startissa, ei juostessa, eikä varsinkaan maalissa. Täytyy vain ihmetellä mitä nämä kaverit osaa sellaista, jota esim. HCR:n organisaatiossa ei osata.
Kehujen jälkeen onkin sitten hyvä siirtyä itse juoksuun. Tavoitteenahan oli päästä maaliin ja ehtiä laivaan. Startissa etsimme viiden tunnin jänistä, mutta sellaista ei siellä ollut. Sen sijaan eteemme paukahti kuin sattumalta 5:15 jänikset, joita lähdimmekin seuraamaan. Jäniksinä oli pari vanhempaa herrasmiestä ja alun alamäissä heitä seuraamalla lähdimme juoksemaan kevyen oloista 6:45 min/km vauhtia. Laskeskelin, että juomapisteillä tapahtuvan luonnollisen hidastuman kautta kilometrivauhdiksi muodostuisi näin noin 7 min/km, joka olisi piirun verran alle 5 tunnin vauhtia.
Ensimmäinen vitonen meni kuin itsestään, samoin toinen ja kolmas. 15 kilometrin kohdalla olisi sitten löytynyt niitä kuuluisia menohaluja, mutta juoksukaverini hillitsi niitä aika tehokkaasti muistuttaen matkan pituudesta. Puolimatkaan tultaessa, ajassa 2:27:09, jaloissa sitten jo matka hieman painoi. Edelleen kuitenkin olo oli ihan normaali ja tarjoiltu suolakurkku piristi kummasti. Noin 25 kilometrin kohdilla matka sitten löi jalkoihin aika kovaa ja yllättäen. Samoihin aikoihin aloin myös vakavasti harkita bajamajaan pysähtymistä, kun vatsassa alkoi vääntämään hieman keskivertoa voimakkaammin. Olo kuitenkin helpotti muutamaksi kilometriksi, mutta sitten vatsanväänteet tulivat takaisin entistä voimakkaampana. Oli pakko pitää varikkopysähdys.
Strandvägenillä juoksin vessaan, joka melkein kaatui astuessani sisään. Sen lisäksi että se heilui holtittomasti, se oli vieläpä niin törkyisessä kunnossa, että sai minut toisiin aatoksiin pysähdyksen tarpeellisuudesta. Kirosin mielessäni ja lähdin takaisin radalle. Vatsanväänteet eivät hävinneet minnekään, mutta päätin olla välittämättä niistä. Ja kas, ne lopulta hävisivätkin.
Seuraava tiukka paikka olikin sitten hieman ennen Västerbron siltaa kohdassa, jossa ylämäki alkaa. Nousuun lähtiessä oikean jalan pohje "hirtti kiinni" eli kramppasi juuri sen verran, että jalalla ei pystynyt juoksemaan. Tiukin mäki oli pakko kävellä ylös, mutta sen jälkeen matka jatkui kuin mitään kramppeja ei olisi koskaan ollutkaan. Seuraavan kerran kramppien kanssa oli suurempia ongelmia vasta lähempänä 40 kilometrin rajapyykkiä. Sitä ennen 36-37 kilometrissä oli todella vaikea hetki, kun olin läpimärkä, jokainen askel sattui ja juoksu vieläpä oli ihan uskomatonta löntystelyä. Edes positiiviset mielikuvat eivät auttaneet tippakaan ja tatti otsassa oli vähintäänkin kilometrin mittainen. Mutta pakko oli juosta, kun lystistä oli pulitettu puolituhatta euroa.
Ja onneksi oli pakko, sillä mieliala vaihtui täysin siinä vaiheessa kun Tukholman Stadion pilkotti Sturegatanille kääntyessä. Stadionia lähestyttäessä päätin, että aion vielä kaikesta tuskasta huolimatta rykäistä loppukirin ja Valhallavägenille käännyttäessä huikkasin kaverilleni, että nyt perkele juostaan, kun tuo stadion on jo tuossa. Tein kuitenkin loppukiriä ajatellen pahimman mahdollisen virheen, kun juoksin itseni suoraan pussiin hitaampien juoksijoiden taakse. Uudestaan ei enää rytminvaihdos onnistunutkaan ihan niin tehokkaasti ja kaveri meni menojaan. Ensi kerralla pitää muistaa varmistaa kirilinja ennen kirin aloittamista.
Maalissa aika oli 5:00:29. Se oli kuitenkin toissijainen seikka tässä koitoksessa. Maaliin saapui onnellinen mies ja se oli pääasia. Kun kävelin mitali kaulassa ja avaruusviitta niskassa kohti Östermalmin kentän huoltoa oli itkukin lähellä. Kun kolme vuotta sitten tämän projektin aloitin 15 kiloa painavampana, siitä ei pitänyt tulla kolmen vuoden mittaista projektia. Erilaisten vaivojen ja niistä johtuvien motivaatio-ongelmien kanssa painiessa asioita on kuitenkin oppinut katsomaan hieman erilaisesta näkövinkkelistä. Alun hyvinkin vahvasta tulosorientoituneesta asenteesta olen - onneksi - päässyt ainakin suurimmalti osin eroon ja tajunnut matkanteon hienouden. Toki aion edelleenkin tavoitella parempia aikoja ja hieman kieltämättä korpeaa, että 5 tunnin puhkaiseminen jäi noin lähelle ja toisaalta sykkeiden puolesta olisi voinut juosta kovempaakin, mutta tämä kaikki on osa tätä hienoa harrastusta. Tärkeämpää on, että mies on kunnossa ja pääsee taas muutaman päivän palauttelun jälkeen lenkille treenaamaan kohti uusia haasteita.
Itse matka Helsingistä Tukholmaan tapahtui Viking Linen Amorella laivalla. Tuo vuonna 1988 valmistunut varustamon pienempiin lukeutuva purkki hälytettiin siis hätiin, kun astetta modernimpi (joskin lähes yhtä iäkäs) Gabriella oli kärsinyt talvella jäissä ja oli näin passitettu telakalle. Risteilyllä oli kuitenkin loistava fiilis, kun mukana oli noin tuhatkunta maratoniin valmistuvaa juoksijaa. Ruokakin oli liian hyvää ja onnistuin tekemään vieläpä sen yhden virheen, josta Jukka Viljanen risteilyn alun infotilaisuudessa nimenomaisesti varoitti: "muistakaa syödä kohtuudella". No mie tietenkin vetäsin itseni ähkyksi ja tajusin heti kyllä virheeni, mutta minkäs sille enää siinä vaiheessa mahtoi. Vakuuttelin vain itselleni, että se on pastaa, se sulaa nopeasti.
Seuraavana aamuna kuitenkin tajusin, kun laivan tuntia ennen satamaan saapumista tilattu herätys pärähti soimaan jo kello kuusi paikallista aikaa, että ei se pastakaan yhdessä yössä ulos halua. Siinä sitten tuskailin morkkiksen, epävarmuuden, jonkilaisen jälkiähkyn ja herätyskelloa kohtaan kokeman raivon ristiaallokossa ja koitin jatkaa koisimista. Mutta kuten arvata saattaa, päivän koitos alkoi pyöriä mielessä ja pyörimiseksi se nukkuminenkin sitten meni.
Aamupalalle lähdimme noin puolikahdeksan aikaan ja nyt - vahingosta viisastuneena - tajusin syödä sitten hieman kevyemmin. Sämpylä, kahvia, jogurttia ja muutama lasi tuoremehua sekä muutama pala vesimelonia oli se tankkaus, jolla matkaan olisi tarkoitus lähteä. Edelleenkin vatsa oli kuitenkin todella ikävän oloinen ja jännitys toi sitten tietenkin vielä oman lisänsä. Aamupalan jälkeen oli vuorossa juoksuvaatteiden vaihto, jonka jälkeen lähdimme meidät kisapaikalle vievään bussiin.
 |
| Tunnelmia Östermalmin kentältä noin 40 minuuttia ennen starttia. |
Kehujen jälkeen onkin sitten hyvä siirtyä itse juoksuun. Tavoitteenahan oli päästä maaliin ja ehtiä laivaan. Startissa etsimme viiden tunnin jänistä, mutta sellaista ei siellä ollut. Sen sijaan eteemme paukahti kuin sattumalta 5:15 jänikset, joita lähdimmekin seuraamaan. Jäniksinä oli pari vanhempaa herrasmiestä ja alun alamäissä heitä seuraamalla lähdimme juoksemaan kevyen oloista 6:45 min/km vauhtia. Laskeskelin, että juomapisteillä tapahtuvan luonnollisen hidastuman kautta kilometrivauhdiksi muodostuisi näin noin 7 min/km, joka olisi piirun verran alle 5 tunnin vauhtia.
Ensimmäinen vitonen meni kuin itsestään, samoin toinen ja kolmas. 15 kilometrin kohdalla olisi sitten löytynyt niitä kuuluisia menohaluja, mutta juoksukaverini hillitsi niitä aika tehokkaasti muistuttaen matkan pituudesta. Puolimatkaan tultaessa, ajassa 2:27:09, jaloissa sitten jo matka hieman painoi. Edelleen kuitenkin olo oli ihan normaali ja tarjoiltu suolakurkku piristi kummasti. Noin 25 kilometrin kohdilla matka sitten löi jalkoihin aika kovaa ja yllättäen. Samoihin aikoihin aloin myös vakavasti harkita bajamajaan pysähtymistä, kun vatsassa alkoi vääntämään hieman keskivertoa voimakkaammin. Olo kuitenkin helpotti muutamaksi kilometriksi, mutta sitten vatsanväänteet tulivat takaisin entistä voimakkaampana. Oli pakko pitää varikkopysähdys.
Strandvägenillä juoksin vessaan, joka melkein kaatui astuessani sisään. Sen lisäksi että se heilui holtittomasti, se oli vieläpä niin törkyisessä kunnossa, että sai minut toisiin aatoksiin pysähdyksen tarpeellisuudesta. Kirosin mielessäni ja lähdin takaisin radalle. Vatsanväänteet eivät hävinneet minnekään, mutta päätin olla välittämättä niistä. Ja kas, ne lopulta hävisivätkin.
Seuraava tiukka paikka olikin sitten hieman ennen Västerbron siltaa kohdassa, jossa ylämäki alkaa. Nousuun lähtiessä oikean jalan pohje "hirtti kiinni" eli kramppasi juuri sen verran, että jalalla ei pystynyt juoksemaan. Tiukin mäki oli pakko kävellä ylös, mutta sen jälkeen matka jatkui kuin mitään kramppeja ei olisi koskaan ollutkaan. Seuraavan kerran kramppien kanssa oli suurempia ongelmia vasta lähempänä 40 kilometrin rajapyykkiä. Sitä ennen 36-37 kilometrissä oli todella vaikea hetki, kun olin läpimärkä, jokainen askel sattui ja juoksu vieläpä oli ihan uskomatonta löntystelyä. Edes positiiviset mielikuvat eivät auttaneet tippakaan ja tatti otsassa oli vähintäänkin kilometrin mittainen. Mutta pakko oli juosta, kun lystistä oli pulitettu puolituhatta euroa.
Ja onneksi oli pakko, sillä mieliala vaihtui täysin siinä vaiheessa kun Tukholman Stadion pilkotti Sturegatanille kääntyessä. Stadionia lähestyttäessä päätin, että aion vielä kaikesta tuskasta huolimatta rykäistä loppukirin ja Valhallavägenille käännyttäessä huikkasin kaverilleni, että nyt perkele juostaan, kun tuo stadion on jo tuossa. Tein kuitenkin loppukiriä ajatellen pahimman mahdollisen virheen, kun juoksin itseni suoraan pussiin hitaampien juoksijoiden taakse. Uudestaan ei enää rytminvaihdos onnistunutkaan ihan niin tehokkaasti ja kaveri meni menojaan. Ensi kerralla pitää muistaa varmistaa kirilinja ennen kirin aloittamista.
Maalissa aika oli 5:00:29. Se oli kuitenkin toissijainen seikka tässä koitoksessa. Maaliin saapui onnellinen mies ja se oli pääasia. Kun kävelin mitali kaulassa ja avaruusviitta niskassa kohti Östermalmin kentän huoltoa oli itkukin lähellä. Kun kolme vuotta sitten tämän projektin aloitin 15 kiloa painavampana, siitä ei pitänyt tulla kolmen vuoden mittaista projektia. Erilaisten vaivojen ja niistä johtuvien motivaatio-ongelmien kanssa painiessa asioita on kuitenkin oppinut katsomaan hieman erilaisesta näkövinkkelistä. Alun hyvinkin vahvasta tulosorientoituneesta asenteesta olen - onneksi - päässyt ainakin suurimmalti osin eroon ja tajunnut matkanteon hienouden. Toki aion edelleenkin tavoitella parempia aikoja ja hieman kieltämättä korpeaa, että 5 tunnin puhkaiseminen jäi noin lähelle ja toisaalta sykkeiden puolesta olisi voinut juosta kovempaakin, mutta tämä kaikki on osa tätä hienoa harrastusta. Tärkeämpää on, että mies on kunnossa ja pääsee taas muutaman päivän palauttelun jälkeen lenkille treenaamaan kohti uusia haasteita.
maanantai 8. lokakuuta 2012
Mennyt kausi ja mitä siitä opimme
Kesän käännyttyä vääjäämättä kohti syksyä, lienee aika katsella hieman taaksepäin mennyttä kesää ja pohtia hieman mikä onnistui ja mikä meni vikaan. Loppujen lopuksi tähän kauteen mahtui monenlaisia fiiliksiä ja pituuttakin kisakaudelle kertyi mukavat viisi kuukautta.
TALVI
Viime talven treenit jäivät näin jälkikäteen tarkasteltuna melko vähiin ja olivat kovuudeltaan vääränlaisia. Toisin sanoen kilometrit jäivät pieniksi ja hidasta matalatempoista treeniä oli suhteessa liian vähän. Erityisesti pitkät harjoitteet loistivat kokonaan poissaolollaan, pisimpien juoksu-/hiihtolenkkien jäädessä noin puolentoistatunnin tietämiin. Oppina tästä lienee se, että ensi talvena käytän aikaa kerran viikossa pidempään treeniin sen 2-3 tuntia. Lisäksi tehot tulee pitää koko talvikauden tietoisesti tosi alhaalla, jotta kevääseen tultaessa intoa riittää vk-treenien lisäämiseen ohjelmaan.
KEVÄT
Ottaen huomioon, että kevään ehdoton ykköstähtäin oli Helsinki City Run (HCR), oli kunto tuolloin aika pahasti poskellaan. Tuolloin syytin flunssaa, mutta jälkikäteen mietittynä ainakin hyvin vahva osasyyllinen oli talvella huonosti tehdyt pohjat, jolloin harjoittelumäärien lisääminen keväällä toi esiin erilaiset vaivat. Lopputulemana oli ajan puolesta jokseenkin metsään mennyt HCR, mikä puolestaan loi ikävän fiiliksen kesää ajatellen. Kaiken muun lisäksi lonkka ilmoitteli tuolloin ensimmäistä kertaa tulehtuneesta limapussista. Kokemattomuuttani en kuitenkaan tajunnut ottaa kipua tosissaan ja alkukesä menikin sitten tuon vaivan kanssa taistellessa.
KESÄ
HCR:n jälkeen taistelin erilaisten alaselän, pakaran ja lonkan kipujen kanssa. Juokseminen tuntui suoraan sanottuna tuolloin ajottain aika vittumaiselta. Olin pirun vihainen siitä, että juoksu sattui, koska pidin (ja pidän edelleen) siitä ihan älyttömästi. Treenimotivaatiokin oli välillä aika pahasti hakusessa ja jouduin väkipakolla kokeilemaan korvaavia lajeja. Pyöräily vielä menetteli, mutta esimerkiksi vesijuoksu ei ole kyllä yhtään minun lajini.
Heikosta treenistä huolimatta päätin silti lähteä juoksemaan Marskin Kierroksen Mikkeliin 7. heinäkuuta. Päätös juoksemisesta tapahtui lopullisesti vasta kisa-aamuna, kun lonkka oli maagisesti tuolloin täysin kivuton. En kuitenkaan ollut valmistautunut kisaan juuri mitenkään ja huonosti hoidettu tankkaus kesän ainoana hellepäivänä meinasi koitua turmioksi. Sillä kokemuksella mitä minulla nyt on, sanoisin, että Marskin Kierroksella juoksin jossain nestehukan ja tajuttomuuden rajamailla. Sellaista se tuntuma lopussa oli nesteen imeytymisvaikeuksineen, päänsärkyineen, vilunväristyksineen ja hikoilun loppumisineen. Mutta sekin koulu oli ilmeisesti käytävä. Aikahan tuossa kisassa oli hanurista, mutta nyt ajateltuna jo maaliin juokseminen oli saavutus.
Marskin kierroksen jälkeen kävin lääkärissä diagnosoimassa tuon limapussin tulehduksen ja sain lähetteen fysioterapiaan. Aluksi en fysioterapiaan lähtenyt vaan pyrin noudattamaan lääkärin neuvoa ja juoksin sen minkä jalat antoivat myöden. Loppujen lopuksi jalat antoivat myöden aika paljon ja treeni alkoi taas maistua. Ja kun treeni alkoi maistua, huomasin että kuntokin alkoi paranemaan. Mikä uskomaton empiirinen havainto! Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta omalle kohdalle sattuessa se tuntuu ihmeeltä. Varsinkin kun uusi vastoinkäyminen tuntui toistuvasti vain odottavan seuraavan nurkan takana.
Lopullisen niitin noille lonkkakivuille löi kuitenkin päätös lähteä fysioterapiaan. Kortisonipiikilläkin lienee jotain tekemistä paranemisen kanssa, mutta fysioterapeutin venyttelyohjeilla ja hieronnalla jalkojen pahimmat jumit avautuivat ja juoksu tuntui rentoutuneen hieman eri tavalla kuin aiemmin.
SYKSY
Kunnon noustessa into lähteä kokeilemaan vielä Midnight Runin (MR) jälkeen yhtä puolikasta kasvoi ja niinpä tein päätöksen siitä, että MR saa toimia testijuoksuna pääkaupunkijuoksulle. Jos kaikki menisi kympillä hyvin, lähtisin ilman muuta tavoittelemaan vielä syksyn päätöksessä kahden tunnin rajaa. Historia kertoo, että Midnight Run meni hyvin ja pääkaupunkijuoksukin palkitsi kovasta työstä. Kahden tunnin alitus oli se tavoite, jonka piti toteutua jo keväällä HCR:lla, mutta olen toisaalta jopa onnellinen, että niin ei käynyt.
Joku viisas on joskus maininnut jotain sen suuntaista, että määränpäätä tärkeämpi on matka määränpäähän. Olen itse asiassa kesän aikana löytänyt itsestäni puolen, jota en tiennyt olevankaan. Olen nimittäin kuvitellut, että en ole kovin hyvä sietämään vastoinkäymisiä ja luovutan niitä kohdatessani liian helposti. Kesän aikana kuitenkin tajusin, että on vain uskottava siihen omaan tekemiseen, niin kyllä se palkintokin jossain laatikossa odottaa. Juoksu voi siis kasvattaa myös omia henkisiä voimavaroja fyysisten tekijöiden ohella.
Nyt kun tämä kausi on vihdoin paketissa, voin siirtää katseen kohti ensi kautta. Suunnitelmia ensi kesän kisakalenteriin jo onkin ja ensi kauden päätavoite olisi kohdata se maratonin täysmatkan haaste. Missä ja milloin - siitä lisää lähitulevaisuudessa...
TALVI
Viime talven treenit jäivät näin jälkikäteen tarkasteltuna melko vähiin ja olivat kovuudeltaan vääränlaisia. Toisin sanoen kilometrit jäivät pieniksi ja hidasta matalatempoista treeniä oli suhteessa liian vähän. Erityisesti pitkät harjoitteet loistivat kokonaan poissaolollaan, pisimpien juoksu-/hiihtolenkkien jäädessä noin puolentoistatunnin tietämiin. Oppina tästä lienee se, että ensi talvena käytän aikaa kerran viikossa pidempään treeniin sen 2-3 tuntia. Lisäksi tehot tulee pitää koko talvikauden tietoisesti tosi alhaalla, jotta kevääseen tultaessa intoa riittää vk-treenien lisäämiseen ohjelmaan.
KEVÄT
Ottaen huomioon, että kevään ehdoton ykköstähtäin oli Helsinki City Run (HCR), oli kunto tuolloin aika pahasti poskellaan. Tuolloin syytin flunssaa, mutta jälkikäteen mietittynä ainakin hyvin vahva osasyyllinen oli talvella huonosti tehdyt pohjat, jolloin harjoittelumäärien lisääminen keväällä toi esiin erilaiset vaivat. Lopputulemana oli ajan puolesta jokseenkin metsään mennyt HCR, mikä puolestaan loi ikävän fiiliksen kesää ajatellen. Kaiken muun lisäksi lonkka ilmoitteli tuolloin ensimmäistä kertaa tulehtuneesta limapussista. Kokemattomuuttani en kuitenkaan tajunnut ottaa kipua tosissaan ja alkukesä menikin sitten tuon vaivan kanssa taistellessa.
KESÄ
HCR:n jälkeen taistelin erilaisten alaselän, pakaran ja lonkan kipujen kanssa. Juokseminen tuntui suoraan sanottuna tuolloin ajottain aika vittumaiselta. Olin pirun vihainen siitä, että juoksu sattui, koska pidin (ja pidän edelleen) siitä ihan älyttömästi. Treenimotivaatiokin oli välillä aika pahasti hakusessa ja jouduin väkipakolla kokeilemaan korvaavia lajeja. Pyöräily vielä menetteli, mutta esimerkiksi vesijuoksu ei ole kyllä yhtään minun lajini.
Heikosta treenistä huolimatta päätin silti lähteä juoksemaan Marskin Kierroksen Mikkeliin 7. heinäkuuta. Päätös juoksemisesta tapahtui lopullisesti vasta kisa-aamuna, kun lonkka oli maagisesti tuolloin täysin kivuton. En kuitenkaan ollut valmistautunut kisaan juuri mitenkään ja huonosti hoidettu tankkaus kesän ainoana hellepäivänä meinasi koitua turmioksi. Sillä kokemuksella mitä minulla nyt on, sanoisin, että Marskin Kierroksella juoksin jossain nestehukan ja tajuttomuuden rajamailla. Sellaista se tuntuma lopussa oli nesteen imeytymisvaikeuksineen, päänsärkyineen, vilunväristyksineen ja hikoilun loppumisineen. Mutta sekin koulu oli ilmeisesti käytävä. Aikahan tuossa kisassa oli hanurista, mutta nyt ajateltuna jo maaliin juokseminen oli saavutus.
Marskin kierroksen jälkeen kävin lääkärissä diagnosoimassa tuon limapussin tulehduksen ja sain lähetteen fysioterapiaan. Aluksi en fysioterapiaan lähtenyt vaan pyrin noudattamaan lääkärin neuvoa ja juoksin sen minkä jalat antoivat myöden. Loppujen lopuksi jalat antoivat myöden aika paljon ja treeni alkoi taas maistua. Ja kun treeni alkoi maistua, huomasin että kuntokin alkoi paranemaan. Mikä uskomaton empiirinen havainto! Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta omalle kohdalle sattuessa se tuntuu ihmeeltä. Varsinkin kun uusi vastoinkäyminen tuntui toistuvasti vain odottavan seuraavan nurkan takana.
Lopullisen niitin noille lonkkakivuille löi kuitenkin päätös lähteä fysioterapiaan. Kortisonipiikilläkin lienee jotain tekemistä paranemisen kanssa, mutta fysioterapeutin venyttelyohjeilla ja hieronnalla jalkojen pahimmat jumit avautuivat ja juoksu tuntui rentoutuneen hieman eri tavalla kuin aiemmin.
SYKSY
Kunnon noustessa into lähteä kokeilemaan vielä Midnight Runin (MR) jälkeen yhtä puolikasta kasvoi ja niinpä tein päätöksen siitä, että MR saa toimia testijuoksuna pääkaupunkijuoksulle. Jos kaikki menisi kympillä hyvin, lähtisin ilman muuta tavoittelemaan vielä syksyn päätöksessä kahden tunnin rajaa. Historia kertoo, että Midnight Run meni hyvin ja pääkaupunkijuoksukin palkitsi kovasta työstä. Kahden tunnin alitus oli se tavoite, jonka piti toteutua jo keväällä HCR:lla, mutta olen toisaalta jopa onnellinen, että niin ei käynyt.
Joku viisas on joskus maininnut jotain sen suuntaista, että määränpäätä tärkeämpi on matka määränpäähän. Olen itse asiassa kesän aikana löytänyt itsestäni puolen, jota en tiennyt olevankaan. Olen nimittäin kuvitellut, että en ole kovin hyvä sietämään vastoinkäymisiä ja luovutan niitä kohdatessani liian helposti. Kesän aikana kuitenkin tajusin, että on vain uskottava siihen omaan tekemiseen, niin kyllä se palkintokin jossain laatikossa odottaa. Juoksu voi siis kasvattaa myös omia henkisiä voimavaroja fyysisten tekijöiden ohella.
Nyt kun tämä kausi on vihdoin paketissa, voin siirtää katseen kohti ensi kautta. Suunnitelmia ensi kesän kisakalenteriin jo onkin ja ensi kauden päätavoite olisi kohdata se maratonin täysmatkan haaste. Missä ja milloin - siitä lisää lähitulevaisuudessa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)