maanantai 27. syyskuuta 2010

Pitkis kahdessa osassa

Tarkoituksena oli jälleen juosta sunnuntaina hidas pitkä lenkki, joka tarkoittaa minun tapauksessani 10 kilometrin juoksentelua. Ilma oli eilen illalla mitä mahtavin, vaikkakin järkyttävän kylmä. Illan tarkkaa lämpötilaa en tiedä, mutta aamulla yhdeksän aikaan mittari näytti kahta lämpöastetta. Koska en kuitenkaan ehtinyt valoisan aikaan liikkeelle, lenkki kutistui 5,4 kilometrin peruslenkiksi johtuen riittävästi valaistujen lenkkipolkujen puutteesta (samaa lenkkiä kun en jaksanut alkaa uudestaan juoksemaan). Niinpä päätin näin maanantain kunniaksi käydä vetämässä sellaisen reilun viiden kilometrin aamulenkin, jolloin tuo 10 kilometriä täyttyy komeasti. Sain myös tuta sen syksyn hienouden, että vaikka yöt voivat olla hirmuisen kylmiä, aurinko lämmittää nopeasti ilman lähelle perinteisiä juhannuslämpötiloja.

Siinä missä illan viitonen meni mukavan kevyesti, aamun lenkki oli aikamoista puurtamista. Jalat olivat aamulla väsyneet alusta asti ja lopulta onnistuin tekemään pahimman mahdollisimman mokan, kun vedin reiteni hapoille alkulenkin pitkässä ylämäessä. Ensimmäistä kertaa maistoin veren suussani. Happojen jälkeen homma olikin sitten astetta vaikeampaa ja pienikin mäen nyppylä oli puskemista väsyneitä jalkoja vastaan. Loppupään yhdessä pitkässä ylämäessä oli vaihdettava suosiolla kävelyyn, kun jalat eivät enää tuntuneet pysyvän matkassa mukana. Lopun sitten taistelin juosten.

Oli mielenkiintoista huomata, että nyt jalat tekivät ensimmäistä kertaa stopin ennen kuntoa. Sykkeiden puolesta olisi nimittäin ollut varaa kiristääkin, mutta jalat eivät vain suostuneet yhteistyöhön. Oli aika absurdi fiilis, kun homma tuntui pahalta, mutta ei kuitenkaan pahemmin hengästyttänyt. Yleensä olen puuskuttanut henkitoreissani ennen kuin jalat ovat alkaneet valittamaan liiallisesta vauhdista.

Ja näin muistettaessa todettakoon, että kävin ostamassa paikallisesta hypermarketista juoksukenkiin silikoniset kantapäävaimennukset. Parin lenkin kokemuksella tuntuvat erinomaisen hyviltä. Kantapää tuntuu lenkkien jälkeen huomattavan paljon paremmalta.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Kevyt iltalenkki

Eilen illalla oli jälleen harvinaisen hieno ilta. Kuu valaisi kevyen udun läpi ja ilma oli raikkaan hapekas. Olosuhteet olivat siis todella hienot kaavailtua lenkkiä varten.

Tällä kertaa en suunnittellut reittiä etukäteen, vaan juoksin vain sinne, minne nenä sattui milloinkin näyttämään. Lisäksi yritin seurata katuvaloja, pimeässä juokseminen kun ei ihan hirveästi innosta. Lopulta lenkille tuli mittaa n. 5,7 kilometriä ja sykkeetkin pysyivät iloisesti kurissa. 145 keskisyke on peruslenkille aika passeli. Eniten kuitenkin ihmetystä herätti se, että keskinopeus nousi alhaisista sykkeistä huolimatta melko korkeaksi vauhdin ollessa noin 6 minuuttia per kilometri. Onko siis kunto nousussa, vai oliko nyt vain harvinaisen hyvä päivä?

Tänään olisi vuorossa lepopäivä ja huomenna kalenteriin on merkitty tunnin pk-lenkki. Katsotaan mennäänkö se pyörällä vaiko juosten. Kantapää taas hieman kihelmöi, joten voisi olla ihan fiksua antaa sille lepoa. Mutta katsotaan, kuulostellaan ja ihmetellään... tehdään päätöksiä sitten huomisen fiiliksen mukaan.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Kuntopyöräilyä Mentalistin kera

Eilen illalla meni aikataulut aikalailla metsään. Tarkoitus oli jossain vaiheessa ehtiä pyörälenkille, mutta enhän mie sitten ehtinytkään. Pimeällä kun en kehtaa lähteä ajamaan, johtuen valon puutteesta. Pyörän etulyhty on nimittäin pimeänä.

Sen sijaan päätin polkea kuntopyörällä samalla, kun katson TV Viideltä Scream 2:ta. Sonera oli kuitenkin päättänyt laittaa suunnitelmiin kapuloita rattaisiin (mikä on viime aikoina ollut melko tavallista), kun kaapelissa oli jotain vikaa. Ainoastaan kakkonen, kolmonen ja nelonen näkyivät, muilla kanavilla näkyi vain mustaa. Tarjonnasta valitsin sitten maikkarin ehdokkaan: Mentalistin.

Mentalist ei ole koskaan kuulunut suurimpiin suosikkeihini. Olen tainnut yhden jakson sarjasta aikaisemmin katsoa. Nyt sitten katsoin toisen. Minkäänlaista vaikutusta sarja ei kuitenkaan tehnyt tälläkään kertaa. Murhaajakin oli selvä kotikatsomossa jo hyvissä ajoin ennen kuin asia selvisi oikeille tutkijoille. Yksi syy, jonka takia en näitä tämän tyylisiä sarjoja katso, on juurikin sarjojen kliseisyys ja sitä kautta arvattavuus. Edellinen oikeasti hyvä poliisisarja, jota olen aktiivisesti seurannut, on NYPD Blue - tosin sitäkin jatkettiin liian pitkään ja lopulta siinäkään ei ollut enää mitään omaperäistä tai hyvää.

Kuntopyörällä jaksoin polkea lopulta 40 minuuttia. Pidempäänkin olisi toki paukkuja riittänyt, mutta se on vaan niin tylsää hommaa. Kesällä jalkapallon MM-kisoja katsellessa homma oli jotenkin hauskempaa :) Nyt ei vaan jaksanut. Pitää toivoa, että syksyllä alkaisi joku hyvä sarja, jonka parissa voisi kerran viikossa tunnin pyörällä polkaista. Muuten pitää hankkia pyörään kunnon etulyhty ja lähteä polkemaan luonnon/asfalttiviidakon syövereihin pimeästä välittämättä.

torstai 23. syyskuuta 2010

Tunti kuun loisteessa

Harmaalta näyttänyt päivä muuttui kauniiksi illaksi, kun taivas selkeni ja kuu pääsi hohtamaan harvojen pilvien takaa. Ilta oli siis mitä mainioin pienelle lenkille.

Juoksufoorumilta bongasin lisäksi uudenlaisen metodin pk-lenkille. Idea on simppeli: juostaan niin pitkään, kunnes syke nousee määriteltyyn lukemaan ja sitten kävellään niin kauan, että syke tippuu toiseen määriteltyyn lukemaan ja sitten voidaan taas jatkaa juoksua. Itse määrittelin rajoiksi 120-140, mutta eihän maltti lenkillä lopulta pitänyt ja tuo yläraja hieman luisui lenkin aikana ylöspäin. Lopulta se oli 152:ssa.

Ehkä näin oli jopa hyvä, koska loppulenkillä ei olisi juuri alle 140 sykkeillä juostu. Toisaalta kävelyllä yli 130 sykkeiden saavuttaminen on totista puurtamista. Siinä pitää miettiä vain omia jalkoja ja pakottaa ne liikkumaan koko ajan rivakammin. Jos ja kun ajatus herpaantuu, vauhti tippuu ja syke samaten. Tästä syystä en enää ihan kauheasti kävelystä lenkkeilymuotona välitä.

Minulla onkin jonkin sortin ongelma. Peruskestävyyslenkkejä ajatellen kävely on aavistuksen liian hidasta ja juoksu puolestaan liian vauhdikasta. Ja kun maltti ei oikein lenkeillä pelitä siten, että kävelyn ja juoksun sekoituksella sykkeet saisi pidettyä kurissa, olen tällä hetkellä aika pahassa raossa. Niin hiljaa en oikeasti osaa juosta, että sykkeet pysyisivät nätisti 140 tuntumassa hiemankaan pidemmillä lenkeillä (ja uskokaa kun sanon: olen yrittänyt). Menohaluja siis olisi, kun vain olisi kuntoa...

Mutta siis itse asiaan. Kävin siis juoksemassa ja kävelemässä 9.6 kilometrin lenkin raikkaassa illassa. Eteneminen tuntui koko matkan ajan kevyeltä, kuten pk-lenkillä kuuluukin. Ilman sykemittaria sanoisin, että onnistunut lenkki. Sykemittarin kanssa voin hifistellä ja sanoa, että ehkä vieläkin hiljempaa pitäisi malttaa mennä. Tiedä sitten pitäisikö mieluummin uskoa omia tuntemuksia kuin mittaria - juoksufoorumilla tuntuu olevan kahta näkemystä asiasta. Kumpaakohan siis uskoisi? :)

Muutaman lenkin olen joutunut nyt taivaltamaan yksinäni, kun kalpealla lenkkikaverillani on jalassa jonkin sortin vamma, joka estää juoksemisen. Jos jalka ei ala paranemaan itsestään, pitänee kai käyttää koiraa eläinlääkärillä. Toivottavasti vain sillä ei ole mitään vakavaa ja se pääsee mukaan lenkeille taas pian.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Juoksua ja kalastusta

Mitä enemmän juoksen, sitä enemmän arvostan ihmisiä, jotka ovat maratonin joskus juosseet. Eilen kävin heittämässä noin kuuden kilometrin lenkin pimeän Lappeenrannan kaduilla, ja homma tuntui aivan alkua lukuun ottamatta raskaalta koko matkan. Mietin, että jos maratonille sattuu huono päivä, voi meno olla juurikin tuollaista tuskaista taapertamista. Lisäksi olen oikeasti alkanut pohtimaan kunnon kehitystä, sillä alun nopean kehityksen jälkeen nyt tuntuu, että kehitys on laantunut. Kestävyyttä tai nopeutta ei ole juuri tullut viime viikkoina lisää, vaikka yritystä on ollut.

Toki kaikkialla varoitellaan juuri siitä, että kun se nopein kunnonnousu on takana, iskee monelle kuntoilijalle jonkinlainen motivaatiopula, kun tulokset eivät tunnu paranevan kovallakaan työllä. Ehkäpä tämä on nyt vain sellainen vaihe, joka pitää kahlata läpi. Toki olisi kivempaa, että kunto nousisi koko ajan näkyvästi ja kohisten, mutta toisaalta eihän se voi mitenkään samalla intensiteetillä kasvaa koko ajan. Muutenhan tässä oltaisiin 2:30 maratoonareita parissa vuodessa :)

Ehkä onkin siis ihan hyvä tehdä myös jotain muuta välillä. Tätä silmällä pitäen olin sunnuntaina mukana kalakisassa (joka ei kuitenkaan aikaisemmin mainitusta poiketen ollut Saimaa Cupin osakilpailu). Vettä tuli aamulla taivaan täydeltä ja ilma oli aika karmea. Vielä kun uistelemaan lähdettiin avoveneellä, joku olisi voinut sanoa touhua hullujen hommaksi. Jossain vaiheessa päivää tuulikin yltyi sellaisiin lukemiin, että veneemme tuntui aallokossa aika pieneltä. Mutta, mutta... kyllä kannatti! Kuuden tunnin uistelun tuloksena 15,090 kiloa suolistettuja, yli 50 senttisiä haukia. Isoin luupää oli vedestä nostettaessa kuuden kilon painoinen ja vielä mittauspöydälläkin viisikiloinen. Lopputuloksissa jäätiin kuitenkin komealla tuloksella niukasti kolmosiksi. Jos keli olisi ollut parempi, oltaisiin iltapäivän huono syönti pystytty ehkä kompensoimaan paikan vaihdolla. Nyt oli pakko jurruttaa siellä, missä tuuli pysyi kohtalaisissa rajoissa. Hauskaa kuitenkin oli, vaikka kalseaa homma toki oli.

Lauantaina kävin lisäksi heittämässä pienen lenkin Puumalassa ihan vain siksi, että arvasin sunnuntaille suunnitellun pitkiksen jäävän väliin. Sunnuntai-iltana, kun lopulta pääsin raahautumaan lämpimään, veto olikin aika vähissä. Kaukoviisaus siis kannatti!

perjantai 17. syyskuuta 2010

Lenkkeilyä Puumalan maisemissa

Tänään lähdimme perheen kanssa kohti Suomen kauneinta ja kuuminta kuntaa - Puumalaa. Tarkoituksena on huomenna lähteä hieman sieniä etsiskelemään ja sitten mahdollisesti kalallakin voisi käydä, kun alennusmyynneistä tuli hommattua pari uuden uutta uistinta. Sunnuntaina olisi sitten luvassa Saimaan uistelu-cupin osakilpailu, joka on itselleni uusi kokemus. Mutta kun kutsu kävi mukaan yhteen veneistä, niin pakkohan sitä on lähteä kokeilemaan. Menestystoiveita ei kuulemma juuri ole, mutta kylmyyden, sateen ja tuulen takia sinne mennäänkin. Osallistuminen on voittamista tärkeämpää, sanotaan.

Tänään kävin myös urheilemassa. Minulla oli jo kesällä tarkoitus käydä testaamassa Puumalan uusi hieno pururata, mutta en vain missään välissä ehtinyt. Nyt kuitenkin päätin korjata tuon puutteen ja lähdin koiran kanssa kokeilemaan rataa juosten. Ja hyvältähän se tuntui!

Puumala on mäkistä ja kallioista maastoa, mikä näkyy erinomaisen hyvin myös kyseisellä pururadalla. Sen kohdalla ei todellakaan puhuta tasamaastosta, vaan muutaman kilometrin lenkkiin mahtuu jos jonkinlaista mäkeä aina lähes pystysuorasta seinämästä pitkiin loiviin nousuihin. Ja puuskuttamaanhan nuo mäet tällaisen amatöörin panivat. PK-sykkeet sain unohtaa, jos juosta meinasin. No mutta ei se mitään - homma tuntui nimittäin kuitenkin loppupeleissä todella kivalta ja juoksun jälkeen oli aivan uskomattoman hieno fiilis.

torstai 16. syyskuuta 2010

Elixir.fi:n juoksuvideot ja juoksuharjoitusohjelmat ilmaisia

Elixir oli muutama vuosi sitten television ihan ehdoton ykkösohjelma. Katsellessani Risto Kaskilahden toilailuja (treenausta) Reijo Jylhän kanssa, syttyi itsellekin halu tehdä jotain oman kunnon eteen. Sitten Kaskilahti jäi pois ohjelmasta ja tilalle tuli kaiken maailman julkkiksia. Samalla into ohjelman seuraamiseen hävisi. Nykyään en edes tiedä, tuleeko kyseinen ohjelma enää töllöstä.

Tulkoon ohjelma tai ei, Elixir.fi sivusto on kuitenkin edelleen pystyssä. Ja nyt maikkari on jopa tehnyt niin hienon ja oivan teon, että se on laittanut kaikki aikaisemmin maksulliset videot vapaaseen katseluun. Toki mainosten kera, mutta kuitenkin...

Itse ainakin pidän, että ihan asiallisen oloisia vinkkejä Samuli Vasalalla on antaa juoksuun liittyen. Joitain harjoitusohjelmiakin sivulta löytyy ja harjoitus- ja ravintopäiväkirjankin sivusto tarjoaa ilmaiseksi käyttöön. Eli oivan oloinen paketti - käykäähän tutustumassa, jos ette ole vielä niin tehneet.

Lisätäänpä vielä linkkikin loppuun, niin ei tarvitse itse osoitteita kirjoitella: http://elixir.fi/index.action.

EDIT: Sivu näyttää nykyään olevan poistettu käytöstä, mutta em. videot ja paljon muuta löytyy Youtubesta.

Joutsenten bongausta pyörän satulasta

Kävin eilen heittämässä pyörällä sellaisen puolimaratonin mittaisen lenkin ja tällä kertaa en eksynyt. Sen sijaan näin lenkillä jotain aivan satumaisen hienoa, jotain sellaista, mitä en muista koskaan aiemmin nähneeni. Hieman lenkin puolivälin jälkeen erään pellon ylitti matalalla joutsenaura, jossa oli noin kymmenkunta yksilöä. Joutsenet ovat vaikuttavan näköisiä lintuja jo itsessään, mutta aurana niissä oli jotain sellaista loistokkuutta, joka todella pysäyttää ihastelemaan. Harmi vain, ettei minulla ollut kameraa mukana, kun olisivat olleet vieläpä ihan muutaman kymmenen metrin päässä.

Itse pyöräily oli ihan kivaa noin puoleenväliin asti, jolloin pyörän satulassa istuminen alkoi tuntua todella epämiellyttävältä. Onneksi lapsiluku alkaa olla täynnä, koska tuo pyöräily tekee todella pahaa miehisille sukukalleuksille. En muista, että nuorempana olisi koskaan ollut tällaisiä vaivoja, vaikka silloin poljin toisinaan todella pitkiä matkoja pyörällä. Vanhuuden oireitako nämä siis ovat? :) Ilmeisesti pitää sijoittaa jonkinlaisiin pyöräilyhousuihin, jos meinaan pidempiä lenkkejä jatkossa tehdä. Niinhän se menee, että "no pain, no gain", mutta en tiedä tuntuuko kipu nyt kunnon kehityksen kannalta oleellisessa paikassa.

Sykkeiden puolesta mentiin kuitenkin taas sopivan rauhallista vauhtia keskisykkeen jäädessä 132:een. Pahimmassa ylämäessä syke nousi hetkellisesti 155:een, mutta pääsääntöisesti sykkeet pysyivät kuitenkin siellä 150 alla, joka on ainoastaan positiivinen asia. Välillä sykkeet laskivat alle sadan palauttavissa laskuissa. Kaiken kaikkiaan tekeminen oli helpompaa kuin viikko sitten.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Intervalleja - tai jotain sinne päin

Tänään oli vuorossa intervallitreeni eli käytännössä homman nimi oli se, että ensin mentiin 8 minuuttia sellaista hyvin reipasta vauhtia, jonka jälkeen palauteltiin kolmen minuutin ajan kävellen. Sitten painettiin 4 minuuttia ja palauteltiin 2. Seuraavaksi juostiin 6 ja palauteltiin 4, kunnes lopuksi vedettiin vielä 3 minuuttia reipasta ravia ennen kävelyä kotiin.

Innostuin tosin jo heti aluksi vetämään niin julmetun kovaa, että seuraavat vedot olivat yhtä tuskaa. Toinen veto vielä meni sisulla suht' reippaasti, mutta kolmas ja neljäs rivakamman etenemisen yritys jäi todellakin yritykseksi. Toki viimeisilläkin siellä yli 165 sykkeillä mentiin, mutta vauhti tuskin oli yhtään perus pk-lenkkiä kovempaa. 

Treenin jälkeen oli kuitenkin ihan voittajafiilis vaikka treenin aikana tekeminen oli karmaisevan tuntuista. Oman väsymyksen voittaminen lenkkipolulla ja jalkojen pakottaminen juoksuun niiden anoessa armoa tuntui jälkikäteen todella tyydyttävältä. Ei tällaisia treenejä joka päivä jaksa tehdä, mutta sopivasti annosteltuina niissä on omat hyvät puolensa. Muistui treenin aikana mieleen viime keväiset "juoksulenkit", jolloin tekeminen oli oikeasti tuollaista tuskaa ihan koko ajan. Eteenpäin on siis menty ja ehkä se ensi kesän tavoite siitä maratonista ei olekaan ihan niin hullu kuin aluksi kuvittelin.

Tai no - ei nyt ruveta itseä huijaamaan - hulluahan se on edelleen kaikki tyynni. Mutta vähemmän hulluksi tuo tavoite muuttuu koko ajan kunnon kohotessa.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Sunnuntain hieman pidempi "pyrähdys"

Ilma oli täydellinen juoksua varten: pieni tuulenvire, aurinko pilvessä ja asteita 17,5. Ja kun juoksijankin mieli oikeasti teki lenkkipolulle, kaikki vaikutti hyvältä onnistunutta lenkkiä ajatellen.

Ensimmäiset kilometrit olivat aivan älyttömän hienoja. Kaikki tuntui hyvältä ja vaikka sykkeet olivatkin 150 paremmalla puolella, niin kaikenlainen raskaus juoksusta oli tipotiessään. Reilun kolmen ja puolen kilometrin jälkeen tuli kuitenkin niin paha ylämäki, että osa siitä oli pakko kävellä sykkeiden noustessa lähelle 170:tä. Sen jälkeen juoksu tuntui oikeastaan jopa alkumatkaa paremmalta aina kymmeneen kilometriin asti, jolloin oikeaa lonkkaa rupesi hieman särkemään pakottaen kävelemään. Varsinkin ylämäissä, joissa jalkaa joutui nostamaan normaalia enemmän, lonkassa tuntui jomotuksen lisäksi sellainen pieni pistävä kipu. Kovin huolissani en kuitenkaan tuosta lonkasta ole, koska loppumatkasta juoksin vielä noin kilometrin ja se ei tuntunut enää niin pahalta. Nyt vain hieman venyttelyä, niin eiköhän se siitä verry!

Lenkin keskivauhti jäi loppujen lopuksi omankin mittapuun mukaan hitaaksi eli noin 6:50 min/km:llä, mutta eipä tuo haittaa. Oikeastaan jopa parempi, että se jäi noinkin hitaaksi, koska ongelmanihan nimenomaan on ollut, että juoksen liian kovaa ja hengitys menee puuskuttamisen puolelle. PPPP säännöstä ei ole siis yleensä tietoakaan. Tällä kertaa puuskuttamisesta ei ollut tietoakaan ja suurimman osan matkaa tekeminen tuntui kevyeltä.

Ei tässä vielä missään maraton kunnossa olla - ei lähelläkään - mutta oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Kymmenen kilometrin väliaikakin oli tällä kertaa muutaman minuutin edellistä kympin lenkkiä pienempi. Kun jonkinlainen välitavoite on tuon kympi juokseminen 55 minuuttiin, niin oikeaan suuntaan ollaan senkin suhteen menossa. Tosin vielä on kirittävä reilut 8 minuuttia tuon tavoitteen saavuttamiseksi...

lauantai 11. syyskuuta 2010

Perunan kaivamista ja lenkkiä

Eilisen päivän vietimme perheen kanssa hyötyliikunnan parissa anopin perunamaalla. Vaikka hommaa ei voinut lenkkipolulla hikoilemiseen verrata, niin hikihän siinäkin huhkiessa tuli. Onnistuin jopa hankkimaan kuokkaa heiluttaessa jonkin sortin urheiluvamman oikeaan takareiteen. Nyt tuo kyseinen paikka on aivan jumissa ja kramppaileekin välillä. Ei kiva. Venyttely kuitenkin toivottavasti auttaa.

Tänään kävin takareiden ongelmista huolimatta vetämässä sellaisen viiden kilometrin lenkin. Juoksu tuntui hyvältä, joskin vauhtia ei yksinkertaisesti ole varaa lisätä yhtään. Ei ole varaa lisätä siis siinä mielessä, että vaikka kuinka yrittäisin juosta kovempaa, niin meno on tasaisen tappavaa löntystämistä. Kokeilin pari kertaa lenkillä tasaisella osuudella lisätä vauhtia, kun tekeminen ei tuntunut kauhean pahalta. Ehkä hommassa oli kaikuja keskiviikon vauhtileikittittelyn poisjäännistä. Sykkeet tuon "lujempaa" juoksemisen seurauksena kyllä nousivat, mutta vauhdin lisäystä ei ainakaan ajassa näkynyt ja en nyt tiedä vaihtuivatko ne maisematkaan kovinkaan paljon nopeampaan tahtiin.

Tapahtuipa lenkin loppupuolella sellainenkin kummallisuus, kuin sydämen rytmihäiriö. Aivan äkkiarvaamatta sykkeet nimittäin hyppäsivät sellaisen 15 lyöntiä ylöspäin ilman mitään näkyvää syytä. Ja alaspäin eivät meinanneet tulla, vaikka hiljensin tahtia oikein roimasti. Pitänee jatkossa tarkkailla tuleeko noita lisää ja varata tarvittaessa lekuria. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että juoksijoilla tuollaiset ohimenevät rytmihäiriöt ovat aika tavallisia. Ilman sykemittaria en olisi luultavasti edes tajunnut koko häiriön olemassaoloa.

Kun kantapääkin vaikuttaa taas hyvältä, niin sunnuntainen olisi tarkoitus käydä juoksemassa (mahdollisin lyhyin kävelyosuuksiin) sellainen 12 kilometrin lenkki. Silloin taas yritetään mennä niin hiljaa, että sykkeet pysyisivät kurissa. Opetellaan siis hiljaa juoksemista. Ei voi tajuta, mikä siinäkin on mukamas olevinaan niin vaikeata...

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Kevyttä palauttelua

Tänään loikkasin pyörän satulaan, tarkoituksena sotkea sellainen kevyt palauttava parikymmenminuuttinen matalilla sykkeillä. Paluu satulaan oli kuitenkin tuskainen eilisen lenkin jälkeen. Istuminen sattui niin maan p**keleesti. Satunnaisen pyöräilyn huono puoli on juurikin se, että kankku ei ehdi tottua satulan virtaviivaisiin muotoihin. Onneksi pahin kipu hellitti parissa minuutissa ja sen jälkeen polkeminen maistui.

Keskisyke lenkillä napsui 131:ssä, mikä tuntui rasituksen puolesta aika hyvältä. Reidet eivät kuitenkaan ole ihan täysin tottuneet tuohon pyöräilyyn, joten niissä tuntui koko matkan sellainen mukava nipistys. Tietääpähän niiden tekevän töitä :) Kaiken kaikkiaan lenkistä tuntui kuitenkin olevan hyötyä noiden reisien avaamisessa. Ainakin nyt, kun lenkistä on jo jonkin aikaa kulunut, jalat tuntuvat aika lailla normaaleilta - koiran ja vauvan kanssa tehdyllä aamulenkillä oli ehkä pientä jumitusta havaittavissa. Tosin yllättävän hyvin olin aamulla herätessäni eilisestä palautunut ja mitään paikkaa ei suoranaisesti särkenyt.

Ja kun pyöräily nyt tuntuu näinkin kivalta, niin ajattelin mahdollisesti ottaa sitä jalkojen säästämiseksi mukaan syksyn viikkotreeniin. Tuollainen parin tunnin pyöräily kerran viikkoon olisi varmasti jopa parempi harjoite tavoitetta ajatellen kuin pidempi juoksu-/kävelylenkki. Se toisi myös mukavaa vaihtelua treeniin, kun pääsisi katselemaan maisemia hieman kauemmas.

tiistai 7. syyskuuta 2010

35 kilometrin lenkki eksyksissä

Suunnittelin itselleni hienon, noin 40 kilometrin pyörälenkin. Ja kuten yleensä hienoille suunnitelmille käy, ne lentävät toteutuksessa romukoppaan. Eksyin nimittäin Lappeenrannan metsiin...

No onneksi siellä metsässä meni kuitenkin tie, jota pitkin oli helppo polkea sinne ja takaisin. Kävi nimittäin niin, että 6-tien remontin takia liittymät on vedetty uusiksi ja kun kartta oli hieman vanha, piti hieman soveltaa. Ja soveltamisessa on aina kaksi vaihtoehtoa, joko mennään pahasti metsään - tai sitten ei mennä. Nyt siis mentiin!

Mutta eipä tuo pahasti haitannut, kun tajusin kääntyä takaisin ajoissa. Tie, jota poljin oli vain oikea painajainen. Onneton hiekkatie surkealla pinnalla. Välillä meinasi lähteä oikeasti paikat hampaista. Ja lisäksi tiellä oli ihan älyttömiä mäkiä - koko matkan. Siinä sitten puuskutin pyörän selässä eteenpäin varoen alamäissä tiellä olevia kuoppia ja samalla pohtien missä halvatussa se risteys on. Sitten tulin kohtaan, jossa luki "Luumäki 10" ja aloin hieman pohtia mahdollisuutta, että olen väärällä tiellä. Hieman myöhemmin asia kävi harvinaisen selväksi, kun napsahdin junaradalle, jota reitillä ei olisi pitänyt olla. Ei muuta kuin pyörä ympäri muutaman kirosanan saattelemana ja kohti kotia!

Mutta välillä pitää eksyä päästäkseen taas kartalle. Maisemat olivat matkan varrella hienoja (kuviakin tulee, kun saan ne tuosta kännykästä jollain ilveellä ensin ulos) ja muistui taas mieleen miksi tätäkin rääkkiä tulee siedettyä. Suunnitellut reitit ovat kyllä kivoja ja niillä on kiva seurata kunnon kehitystä, mutta välillä on virkistävää olla eksyksissä. Kyllä niitä kilometrejä kertyy vaikka aina ei niin kartalla olisikaan. Pyörän toimintasäde on myös mukavan laaja. Juosten tuollaiset 35 kilometrin lenkit ovat vielä tavoittamattomissa, mutta pyörällä tuollaiset lenkit pystyy kätevästi vetämään suht' matalilla sykkeillä.  

Lopussa meinasi voimat loppua, kun ruokailu oli jäänyt kiireen takia väliin ja lenkki vedettiin banaanin ja mehun voimalla. Selkäkin jumittui lopussa - luultavasti tottumattomuudesta. Pyöräily kun on jääny kesällä valitettavan vähälle juoksun takia. Sen verran paikat tuntuvat muutenkin lenkin jälkeen helliltä, että huomenna käyn polkemassa pyörällä suunnitellusta vauhtileikittelystä poiketen kevyen palauttelulenkin. Ja sen aion käydä polkemassa asfaltilla tai vähintäänkin hyväkuntoisella hiekkatiellä. Energian käyttäminen kuoppien väistelyyn kun ei ole järin kivaa - maastopyöräily on sitten ihan erikseen.

Laitetaanpa vielä loppuun tuon sykemittarin nauhoittaman tiedot lenkistä. Verrattuna juoksulenkkeihin erityisesti tuo keskisyke on mukavan alhainen, vaikka ylämäissä sykkeet suht' korkealle nousivatkin.

Kesto: 1 h 48 m 7 s
Keskisyke: 138
Maksimisyke: 161
Sykealueella (114-152): 1 h 38 min 2 s

Tavoitteena maraton

Kävimme tänään koko perheen voimin kirjastossa. Tarkoituksena oli lähinnä lainata kirjoja dinosauruksista viisivuotiaallemme, mutta pakkohan sitä oli itsekin käydä katsomassa, mitä aarteita hyllystä löytyisi juoksuharrastukseen liittyen.

Ja löytyihän sieltä. "Tavoitteena maraton" on kirja, josta nimi kertoo jotakuinkin kaiken oleellisen. Ehdin sen illan aikana selailla läpi ja täytyy sanoa, että ei ole lainkaan hassumpi teos. Toki nykyisellään jotakuinkin kaikki tarvittava tieto oman treenin säätämiseen löytyy netistäkin, mutta jokainen imetty tiedonjyvä eri lähteistä ei ainakaan ole pahitteeksi. Sitä paitsi kirja on erinomaisesti kirjoitettu - ja tämä on ominaisuus, joka toisinaan uupuu netin tietolähteiltä. Ja onhan kirja esineenä vieläpä aivan erinomaisen tuntuinen kädessä.

Kirjassa käsitellään jotakuinkin kaikki osa-alueet maratoniin liittyen ja sävy on kannustavan asiallinen. Opuksessa myös käsitellään yksityiskohtaisesti maratonin jälkeistä aikaa. Tämä on asia, josta netistä tuntuu löytyvän melko vähän tietoa. Ja se vähä, joka löytyy, on aika kirjavaa. Mielenkiintoisia ovat myös kirjassa sinne tänne ripotellut jutut eri tasoisten maratoonareiden kokemuksista valmistautumisen ja itse suorituksen eri vaiheissa. Ainakin näin ensimmäisestä maratonista haaveleivalle niistäkin pystyy ammentamaan tieto-taitoa tai ainakin ne pistävät miettimään asioita.

Mutta juu... huomiseksi ovat luvanneet niin hienoa ilmaa, että taidan pk-lenkiksi käydä polkaisemassa pyörällä sellaisen parituntisen ajelun juoksutauosta johtuen. Kantapäätä haudoin tänään kylmällä ja yritin olla jalkojen päällä niin vähän kuin mahdollista. Ainakin nyt tuntuu siltä, että noista toimenpiteistä saattoi olla apua, koska kantapää on lähes normaali.

Eilen venytellessä huomasin muuten sellaisen pikku asian koskien tuota vasemman jalan vihoittelua, että vasen puoli on huomattavan paljon enemmän jumissa kuin oikea. Siinä missä oikeanpuoleisen jalan ja alaselän venytykset eivät tuntuneet juuri missään ja paikat taipuivat kuin (lähes) kumiukolla, niin vasenta puolta saikin sitten venytellä pienen irvistyksen kera. Ilmeisesti täytyy jatkossa keskittyä entistä enemmän tuon vasemman jalan venytyksiin, jos se vaikka auttaisi noihin toistuviin vasemman jalan ongelmiin.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Voihan kantapää!

Kyllä se taitaa kuitenkin tuo kantapää pakottaa pieneen juoksutaukoon. Aamun lenkillä se ei oikeastaan haitannut juuri yhtään, mutta lenkin jälkeen se sitten alkoi jomottamaan. Kosketusarka se ei ole, mutta siinä on sellainen pieni jomotus, joka ei oikeastaan satu, mutta ei sitä oikein pysty olemaan huomioimattakaan. Selkeä yhteys on kuitenkin olemassa tuon juoksun ja jomotuksen välillä, joten ehkä ei kannata alkaa leikkimään tulella. Pahimmassa tapauksessa tuosta voi tulla viikkojen juoksutauko - jos nyt selviäisi vaikkapa vain viikolla, niin aina parempi.

Muutoin lenkki oli oikeasti todella hauska. Kiertelin pitkin Lappeenrannan maaseutuja koiran kanssa siten, että reilu kymppi tuli täyteen. Koska en osaa pitää sykkeitä kurissa juoksemalla tarpeeksi hiljaa, päätin sotkea juoksun sekaan reippaita kävelyosuuksia. Ratkaisu oli omien tuntemusten valossa onnistunut, tosin sykkeet olivat edelleen pk-lenkkiä varten turhan korkeat (ka 145). Erityisesti loppua kohden vauhti alkoi kiihtyä hieman liikaa, kun homma tuntui niin helpolta. Viimeiset juoksuosuudet vedettiinkin sitten jo 160 sykkeillä hieman enemmän hengästyen. Loppuaika reilun kympin lenkille näytti kuitenkin 1 h 12 minuuttia eli hiljaa ollaan oikeasti menty (yli 7 min/km vauhtia). Ihan selkeästi siis oman juoksuvauhdin kontrollointi on vielä ihan lapsenkengissä.

Jos vain tuota kantapäätä ei jomottaisi, niin tällaiset lenkit olisivat ihan superhauskoja. Pitää hieroa hieman Mobilatia ja katsoa olisiko sillä mitään vaikutusta. Juoksusta pidän nyt joka tapauksessa taukoa ainakin muutaman päivän eli ensi viikolle suunnitellut tiistain ja keskiviikon lenkit muuttuvat pyöräilyksi ja ihan normi pk-lenkeiksi. Toisen kun oli tarkoitus olla vauhtileikittely, mutta en tiedä onko se pyörällä toteutettuna kovinkaan järkevää. Voihan sitä ehkä kokeilla - tuskinpa siitä mitään haittaakaan on...

Ongelmia vasemman kantapään kanssa

Tänään aamulla huomasin vasemmassa kantapäässä ikävän tuntemuksen. En oikein osaa sanoa, onko se varsinaista kipua. Pikemminkin se kihelmöi epämiellyttävästi. Pitäisiköhän moisesta olla jollain tapaa huolestunut? Huomenna - tai siis tänään - aion joka tapauksessa kaydä vetämässä kympin lenkin. Pidetään tuntosarvet ulkona sen varalta, että kantapää rupeaa tosissaan vihoittelemaan. Ainahan lenkin voi jättää kesken :)

Juoksua alotellessani tuo samainen kantapää myös muistutti itsestään, mutta silloin se rauhottui itsestään. Myös silloin "kipua" edelsi vasemman pohkeen kipeytyminen ja jäykkyys. Silloin pohje rauhoittui kunnollisella venyttelyllä - samoin kuin nyt. Toivotaan, että tuo kantapään kihelmöinti häviää samoin kuin viimeksi. Jos se ei häviä, pitänee varmuuden vuoksi pitää pientä juoksutaukoa ja korvata ainakin pitkät lenkit joko kuntopyöräilyllä tai oikealla pyöräilyllä ilmojen mukaan.

No mutta mitäs tässä valittamaan! Johan tässä melkein pari kuukautta mentiinkin ilman minkäänlaista vaivaa, joten olihan tämä kai odotettavissa. Jos urheilija ei tervettä päivää näe, niin ilmeisesti tällainen peruskuntoilijakaan ei ihan perusterveenä saa juosta. Viimeisen neljän kuukauden aikana tuo vasen jalka on nimittäin muistutellut olemassaolostaan eri tavoin tasaisin väliajoin. Milloin jalkapohjaan on sattunut ja milloin jalkapöydälle - pohjekin on ollut oikeata jalkaa huomattavan paljon enemmän kipeänä. Ehkä syy on juoksutekniikassa? Mene ja tiedä. Ei auta kuin yrittää kestää ja toivoa, että tällaiset pikkuvaivat loppuisivat. Juokseminen kun ei ole kovin kivaa silloin, kun ei oikein tiedä saisiko juosta, vai pitäisikö antaa jalan levätä.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Suunnitelmien tekoa

Valvoessani yöllä vauvan kanssa päätin käyttää ajan hyödyksi ja kävin hieman tutkimassa maraton sivustoja. Eniten minua kiinnostaa tämän sivustokierroksen perusteella juuri tuo Helsinki City Marathon (HCM), joka olisi niin ajankohdaltaan kuin ulkoisilta puitteiltaan sieltä parhaimmasta päästä. Lisää intoa pönkitti YLE Areenasta löytämäni pätkä (Helsinki City Marathon 2010), joka on tätä kirjoitettaessa katseltavissa vielä 18 päivän ajan. Ilmoittautumalla 15.12 mennessä hintakin olisi vain 55 euroa eli ihan sopiva. Itse maratonhan olisi sitten lauantaina 20.8.2011.

Eräänlaisena testijuoksuna ajattelin lisäksi juosta puolimaratonin toukokuun aikana, ja mikäli Etelä-Saimaa puolimaraton järjestetään toukokuussa 2011, aion siihen myös osallistua. Jos sitä taas ei järjestetä, niin aion käydä juoksemassa kyseisen reitin ihan muuten vain, kiertäähän reitti ihan kotikulmillani. Halvemmaksihan reitin omin päin kiertäminen tulisi, mutta toisaalta olisi ihan kiva saada hieman tuntumaa siihen, miltä tuntuu juosta "kilpaa" isommassa porukassa. Ehkä se osaltaan helpottaisi sitä jännitystä, joka monelle ensikertalaiselle maratonin lähdössä on.

Onneksi tässä on vielä aikaa pohtia ja miettiä asioita. Onhan tuolla loppukesässä/alkusyksyssä muitakin potentiaalisia maratoneja esimerkiksi Espoon Rantamaraton, Finlandia Marathon tai Ruskamaraton. Mutta eipä kai sillä maratonin nimellä ole loppujen lopuksi juuri merkitystä - sama matka (42 195 metriä) siellä kuitenkin juostaan.

perjantai 3. syyskuuta 2010

5 kilometriä kylmässä sateessa

Mennäänpä sitten itse asiaan eli tämän blogin rungon muodostavaan treenipäiväkirjaan. Pidän ns. virallista kirjanpitoa treenistä lenkkivihko.fi sivustolla ja täällä olisi tarkoitus ottaa hieman rennommin. Kaikkia tietoja en aina niin orjallisesti aio tänne kirjoitella, vaan pikemminkin tarkoitus olisi tarinoida hieman yleisestä fiiliksestä ja harjoitteluun liittyvistä asioista yleisemmin. Esimerkiksi tavanomainen merkintä voisi näyttää seuraavalta...

Tänään se syksy sitten lopullisesti tuli. Vettä satoi lähestulkoon koko päivän ja ilman lämpötila oli kahdeksan astetta. Kyttäsin tuossa iltapäivällä lenkkiä varten sellaista vähemmän märkää hetkeä - ja epäonnistuin siinä surkeasti. Kun lopulta pääsin ulos asti, vettä tuli taivaalta kaatamalla. Ehdin kastua läpimäräksi jo alkuverryttelyn aikana ja huomasin samalla, että hanskat olisivat tulleet tarpeeseen. Kesän jälkeen ei ajatus kuitenkaan luista ihan niin hyvin, että osaisi yhdistää ulkolämpömittarissa näkyvän jääkaappilukeman ja lämpimän vaatetuksen toisiinsa. Ensi kerralla muistan, että sinertävät ja kohmeiset kädet eivät tunnu kantajastaan kivalta.

Lenkkikin oli alusta asti aikamoista puurtamista. Mikään ei oikeastaan tuntunut kauhean pahalta, mutta jotenkin ei vain olisi jaksanut. Jalat tuntuivat raskaalta. Sykemittari näytti tavoiteltua korkeampia lukemia ja yritin koko lenkin ajan hidastaa vauhtia, josko se auttaisi tukkoisuuteen. Käytännössä en kuitenkaan pystynyt hidastamaan juoksuvauhtia juuri lainkaan ja ajattelin, että normaalia kovemmat sykkeet johtuivat vain kylmästä ja kovasta tuulesta, joka aika ajoin puhalsi pahasti vastaan. Tosin noin 1,5 kilometrin jälkeen en enää huomannut sadetta, ilman kylmyyttä tai tuulta juuri lainkaan, kun yritin vain keskittyä pitämään vauhdin aisoissa.

Lenkin jälkeen oli sitten yllätyksen paikka. Lenkkiin oli nimittäin tuhraantunut aikaa vain 29 minuuttia, mikä tarkoittaa huomattavasti omaa hitainta juoksuvauhtiani kovempaa vauhtia. Tokihan ne sykkeet kertoivat jo lenkin aikana jotain sen suuntaista, että vauhtia on liikaa, mutta en olisi kuitenkaan uskonut, että ihan noin vauhdilla mentiin, kun se juokseminen oli vastatuulesta johtuen välillä aika puskemista ja oikeasti yritin mennä hiljaa. Ja hiljaa olisi tarkoittanut noin 6:30 kilometrivauhtia. Nyt kilometrivauhti tippui jonkin verran alle kuuden minuutin ja keskisyke pomppi noin 10-5 lyöntiä tavoiteltua korkeammalla. Kuulostaa pieneltä erolta, mutta tuossa 155 lyönnin hujakoilla homma muuttuu kokemuksen perusteella astetta raskaammaksi ja olisi ihan suotavaa, että oppisin juoksemaan riittävän hitaasti, jotta sykkeet pysyvät tuolla 145 tuntumassa. Kunnon kohotessa nuo sykkeet toki laskevat, mutta en ole ihan varma onko kokonaisuutta ajatellen paras ratkaisu se, että vedän tasavauhtisia hitaita lenkkejä jatkuvasti hieman liian kovaa.

Lenkkikaverini

Väsymätön lenkkikaverini ansainnee myös esittelyn näin blogin alkupuolella, kuuluhan iso kiitos omasta liikuntainnostuksesta tuolle kalpealle ja keveärakenteiselle pitkänmatkanjuoksijalle.Wikipedian mukaan lenkkikaverini on "todella kestävä ja nopea juoksija ja tarvitsee paljon liikuntaa". Se on siis oivallinen lenkkikaveri, kun tähtäimessä on maraton. Tällä kaverilla ei pitäisi kunto loppua kesken silloinkaan, kun itse piiputan toden teolla.

Kyseessä on dalmatiankoira, joka tunnetaan "piireissä" nimellä Watson. Jos sitä pitäisi kuvailla muutamalla sanalla, sanoisin että se on ylivilkas, kärsii kroonisesta nälästä ja ei pidä vieraista. Jotakuinkin perus dalmis siis! Tosin virallisen rotumääritelmän mukaan koiraa tulisi kuvailla ihan toisin. Toisaalta kaikki tutut dalmatiankoiran omistajat tuntuvat kuvailevan Watsonia, joten en tiedä millä perusteella rotumääritelmät on tehty. Ainoa oikeaan osunut asia Wikipedian tiedoissa tuntuu olevan se, että koiran kestävyys vetää vertojaan jotakuinkin mille tahansa.

Tosin kesällä Watsonin riesana olivat uraattikiteet, jonka johdosta juoksu ei tuntunut oikein maittavan ja eläinlääkärissä koiraa tuli käytettyä useampaan kertaan. Nyt Watson on kuitenkin taas kunnossa ja juokseminenkin tuntuu maittavan. Välillä tuntuu, että oma vauhti ei oikein riitä pitämään koiraa tyytyväisenä. Toisaalta pidempien lenkkien kuluessa saadaan Watsoniltakin pahimmat menohalut karsittua ja loppumatka jolkutellaan sitten kivasti tasatahtia. Toisaalta voi olla, että se on vain lenkin loppupuolella tajunnut, että lujempaa ei nyt vaan mennä ja antanut periksi.


Koiran paras puoli lenkkikaverina on siinä, että se on pakko viedä sinne lenkille. Säästä riippumatta. Näin lenkille tulee lähdettyä silloinkin, kun ilma ei ole kuin se kuuluisa morsian. Ja toisaalta jalkojen päälle tulee lähdettyä silloinkin, kun olisi vain kiva löhötä sohvalla ja katsoa Frendien ties kuinka monetta uusintaa, vaikka ilma olisikin hieno. Kun lenkkikengät on saatu jalkaan, juoksemaan lähteminenkin on huomattavan paljon helpompaa. Itselleni koiran keskeisin funktio on juuri liikuttajana ja sen tehtävän Watson on hoitanut paremmin kuin hyvin. Kuuden vuoden aikana kilometrejä lienee kertynyt mittariin useampi tuhat - tosin kaikki kilometrit eivät ole olleet kuntoilun kannalta niitä kaikista tehokkaimpia.

Maratonille mukaan Watson ei valitettavasti pääse. Toisaalta se voi olla sille onnikin. Toisinaan, kun puen päälle sykemittarin ja lenkkivaatteet, koiran elekielestä näkee, että se ajattelee "ei kai taas". Siis jos se osaisi sellaista ajatella. Varsinkin sadelenkeillä sen ruuminkieli kertoo kaiken oleellisen siitä, mitä mieltä se lenkistä on. Silloin jolkutellaan poispäin kotoa koiraa perässä repien ja käännyttäessä takaisin päin yritän vain pysyä koiran perässä. Eihän koiranilmalla kuulu lenkkeillä! Helteilläkään se ei ollut mitenkään superinnokas juoksulenkkeilijä ja virta tuntui loppuvan muutamalla pitkiksellä kesken. Tosin osasyyllinen lienee alkukesän uraattikiteet, joista toipuminen kesti vain oman aikansa. Nykyisellään pidemmätkin lenkit sujuvat nimittäin ihan kivasti. Minun ja perheen kannalta juoksulenkit ovat tehneet koiralle erityisen hyvää, sillä Watson on nykyään iltaisin huomattavasti rauhallisempi.

torstai 2. syyskuuta 2010

Treenistä

Aivan huono idea näin blogin alkuun ei kai ole kertoa hieman omista harjoitteluperiaatteista. Perusideana on pitää treeni hauskana. Jos homma alkaa tuntua puulta, on aika tehdä hieman jotain muuta. Käytännössä siis juoksua tulee välillä korvattua muilla lajeilla. Esim. pitkä pk-lenkki juosten voi muuttua pitkäksi pk-lenkiksi kävellen tai sitten voin tehdä kyseisen lenkin pyöräillen tai rullaluistellen. Talvella hiihto ja luistelu ovat lisäksi oivia korvikkeita juoksulle. Käytännössä juoksulenkillä olisi kuitenkin tarkoitus käydä läpi talven vähintään se kaksi kertaa viikossa ja muuten treeniä voi sitten korvata milloin mitenkin.

Keväällä olisi sitten tarkoitus aloitella ihan totinen treenaaminen maratonia varten jonkin maraton-ohjelman mukaisesti. Silloin tarkoitus olisi myös lyödä lukkoon esimerkiksi sellainen seikka kuin tavoiteaika. Periaate tavoitteajan suhteen on, että hauskuuden määrä tulee maksimoida. Tavoiteaika siis laitetaan mielummin liian väljäksi kuin liian kireäksi. Näin voidaan aloittaa mahdollisesti hieman rauhallisemmin ja katsella miten homma etenee. Jos lopussa sitten on voimia jäljellä (mitä kovasti epäilen), voidaan jolkotella vähän rivakammin.

Menneen kesän treenistä voisin kertoa sen verran, että olen juossut vaihtelevan säännöllisesti. Pahimpien helteiden aikaan illatkin olivat välillä niin kuumia, että juokseminen oli aika raskasta. Periaatteessa vedin kuitenkin tuolloinkin kilometrejä mittariin oman jaksamisen mukaan. Välillä olen ehkä ahnehtinut kilometrejä hieman liikaakin ottaen huomioon harrastuksen tuoreuden. Positiivista on kuitenkin huomata kunnon kehitys. Kesän alussa juoksu ei juuri alle 160 sykkeillä ollut edes mahdollista, mutta nyt 10 kilometrin juoksulenkki menee jo mukavasti noin 150 keskisykkeellä, kunhan vain vauhdin malttaa pitää tarpeeksi hitaana.

Tulevana syksynä pyrin lähtemään lenkkipolulle neljänä päivänä viikossa. Kaksi lenkkiä olisi tarkoitus vetää pitkänä niin sanottuna peruskestävyyslenkkinä (tv-pitkä). Aikaa lenkkiin käytetään tunnista ylöspäin matkan ollessa 10 kilometristä ylöspäin. Kävelyä laitetaan tarvittaessa juoksun sekaan ja alussa ainakin toinen on pääasiassa reipasta kävelyä. Yksi lenkki vedetään kevyenä peruskestävyyslenkkinä (tv-kevyt). Käytännössä puhutaan noin 5 km juoksusta hiljaisella vauhdilla. Lisäksi yksi lenkki vedetään joko puhtaasti vauhtikestävyystreeninä (eli käytännössä sen verran kovaa, että sykkeet nousee yli 160), vetoina (eli nopeita vetoja hitaiden, palauttavien osien seassa) tai vauhtileikittelynä (eli vauhtia vaihdellaan vauhdilla "leikitellen" esim. nopeata, hidasta, sprinttiä, takaperin juoksua yms. vuorotellen). Viikottainen ohjelma voi luonnollisesti hieman vaihdella viikosta toiseen fiiliksen mukaan. Tämä on kuitenkin runko, jonka mukaan mennään.

Tämän enempää en jaksa teitä, arvoisat lukijat, pitkästyttää harjoittelullani tässä vaiheessa. Kerrotaan lisää, kun kerrottavaa on...

Taustaa

Blogin otsikko kuulostaa ehkä hieman yliampuvalta, mutta otsikolle on olemassa oma tarinansa. Viisivuotias poikani on nimittäin aivan seonnut Toy Story elokuvista ja ei liene yllätys, että viimeisin ja ilmeisesti myös viimeinen, Suomessa ensi-iltansa viime viikolla saanut kolmososa, oli pojan mielestä aivan uskomaton elokuva (ja isäkin tykkäsi). Elokuvasarjan yksi keskeinen hahmo on Buzz Lightyear, avaruusrangeri, joka on kaikin puolin upea lelu. Oikea sankari kiiltävässä avaruuspuvussaan. Ja Buzzin mantra kuuluu: "Kohti ääretöntä - ja sen yli!".

Itse en ehkä koe itseäni sankariksi, mutta koen, että äärettömyyteen ja maratoniin liittyy paljon yhteistä kuulopuheiden ja luetun perusteella. Maraton on se äärimmäinen kestävyysurheilijan haaste ja se on äärimmäinen haaste myös tällaiselle kotikuntoilijalle. 42 kilometriä on pitkä matka autolla, se tuntuu vielä pidemmältä matkalta pyörällä, ja se on oikeasti jumalattoman pitkä matka taittaa jalan. Tuon reilun 42 kilometrin matkan juokseminen on oikeasti sulaa hulluutta. Ei siinä ole mitään järkeä!

Sen järki piileekin juuri sen järjettömyydessä. On oikeasti upeaa huomata pystyvänsä johonkin sellaiseen, johon ei olisi koskaan uskonut pystyvänsä. Omien rajojen rikkominen on niin kovin palkitsevaa. Paljon on toki työtä jäljellä, ennen kuin voin sanoa juosseeni maratonin, mutta ilman aloitusta ja halua tehdä töitä tavoitteen eteen, tavoitteet pysyvät vain haaveina. Ja sitä paitsi, mitä olisi elämä ilman tavoitteita?

Mutta tosiasia on... että onhan se ihan järjetöntä. Pisin lenkkini tähän mennessä on kymmenen kilometriä ja sekin tuntui pitkältä - aktiivisesti olen lisäksi harrastanut juoksua vasta muutaman kuukauden. Tarkoituksena kuitenkin olisi, että noin vuoden kuluttua seison "muutaman" muun "hölmön" seassa odottamassa maratonin lähtölaukausta. Ehkäpä Helsingissä, ehkäpä jossain muualla. Aikaa on riittävästi, mutta niin on tekemistäkin. Tavoitteeseen pääseminen vaatii monen monta hikipisaraa ja ehkä muutaman veripisaran ja kyyneleenkin, mutta periksi ei ole tarkoitus antaa.

Tämän blogin tarkoituksena on toimia motivaattorina varsinkin silloin kun koen treenin todella vastenmielisenä (niitäkin päiviä nimittäin tulee). Blogin tarkoitus on myös innostaa muita kokeilemaan rajojaan. Jos edes yksi ihminen aloittaisi juoksuharrastuksen luettueaan blogiani, olisin enemmän kuin riemastunut. Juokseminen on hauskaa ja juokseminen on halpaa. Lisäksi juoksulla on monia positiivisia vaikutuksia terveyteen, vaikka erityisesti aloitteleva juoksija erinäisine juoksun mukanaan tuomine kipuineen saattaa olla eri mieltä. Tärkeintä on kuitenkin aloittaa maltilla. Oikeasti! Parin kuukauden treenin jälkeen voi tuntua siltä, että sitä jaksaa juosta jo pitkiäkin matkoja, mutta tällöin kannattaa pitää maltti mukana. Tukirakenteet vahvistuvat huomattavasti kuntoa hitaammin ja kipuja on helpointa hallita olemalla kasvattamatta matkoja liikaa liian pian. Juokseminen on (kokemuksen syvällä rinta äänellä) paljon hauskempaa silloin, kun se ei satu.

Itsestäni sanottakoon vielä lopuksi sen verran, että suurin este tavoitteen saavuttamisessa lienee polveni. Erityisesti oikea polvi, joka on kertaalleen leikattu. Se ei ole juoksuharrastuksen aloituksen jälkeen juurikaan oireillut ja toivon, että se ei oireile jatkossakaan. Yli viisitoista vuotta olen kuitenkin tuon operoidun polven kanssa elänyt ja tiedän, että se voi äityä toisinaan todella pahaksi. Se voi alkaa kipuilla ilman mitään erityistä syytä ja erityisesti kylmillä ilmoilla sillä on tapana ilmoitella itsestään eri tavoin mm. särkemällä.

Ja lopuksi sanottakoon, että menkää ihmeessä katsomaan Toy Story 3. Se on parasta mitä Disneyltä on ilmestynyt vuosikausiin. Se on oikeasti koskettava tarina kasvamisesta ja elämän muutoksista. Elokuva tarjoaa todella paljon aikuisellekin. Varoituksen sanakin lienee tosin tarpeen: Perheen pienemmille ja kovin herkille lapsille elokuva voi olla synkkyydessään jopa liiankin pelottava.