keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Hapokasta sähläämistä

Eilen oli pitkästä aikaa sählyssä ihan kunnolla jengiä ja se näkyi heti pelin tasossa. Se myös tuntui omassa henkilökohtaisessa kropassani. Ihan huomaamattani hapotin itseni parissakymmenessä minuutissa sellaiseen kuntoon, että olisin ollut valmis lähtemään vaihtopenkille vetelehtimään. Mutta meidän peleissä kun ei vaihtopenkkiä tunneta eikä sitä virallisesti kaivatakaan, niin pakko oli vaan punnertaa. Kivaa se kuitenkin omalla tavallaan oli, vaikkakin vähän tuskaista. Pari maaliakin sain iskettyä, mikä on aina mainitsemisen arvoinen asia, koska kovin usein niitä ei kohdalle osu.

Pelin jälkeen kävin vielä salilla pyörähtämässä vatsalihasten ja yläkropan treenin merkeissä. Punttisalin paras puoli on kehityksen konkreettinen huomaaminen. Kuukausien myötä sarjoissa käytetyt painot ovat lihoneet ja/tai tehdyt sarjat ovat pidentyneet. Ja jollain perverssillä tavalla jopa pidän saliharjoittelusta, vaikka se on järjellisesti ajateltuna ihan hanurista. Ehkäpä oman kehityksen näkyminen niin selvästi on se saliharjoittelun osa-alue, joka koukuttaa. Hapokkaan sählytreenin jälkeen salilla käynti on tosin ehkä harvinaisen tyhmä ajatus. Jollain tapaa väsyneelta punttien nostelu nimittäin tuntui.

Suurin uutinen tällä viikolla kuitenkin on yksi tehty päätös. Tänään tuli nimittäin ilmoittauduttua Tukholman maratonille ensi kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Päätös oli suht' helppo sen jälkeen, kun sain houkuteltua jo useampia maratoneja juosseen serkkuni mukaan reissuun. Kaleva Travelilta tilasin pakettimatkan, joka sisältää laivamatkat Vikingin Gabriellalla mennen tullen ja itseni kiduttamisen Tukholman kaduilla kesän alkamisen kunniaksi. Eli nyt on treenattava koko talvi ihan tosissaan, koska kesäkuussa tunnen jokaisen talvella väliin jätetyn treenin jaloissani. Rahalla pystyy siis ostamaan itselleen jopa treenimotivaation! Ja rahalla ei muka saa kaikkea...

torstai 11. lokakuuta 2012

Ensi kauden suunnittelua

Olen nyt pari viikkoa ottanut reenien osalta aika rennosti puolimaran jälkeen. Nyt on siinä mielessä kummallinen olotila, että mikään paikka ei ole pahemmin kipeä. Toisaalta olen ollut ihan uskomattoman väsynyt töiden takia. Vaihdoin nimittäin työpaikkaa tuonne 75 kilometrin päähän ja 150 kilometrin työmatkat päivittäin eivät ole kivoja, koska ne venyttävät työpäivän sinne kymmenen tunnin tietämiin. Siinä kun sitten yrittää repiä vielä aikaa liikunnalle ja perheelle, niin vaikea yhtälö on valmis. Ja yhtälön ratkaiseminen työpäivän jälkeen nuutuneena ja väsyneenä on uskomattoman vaikeaa.

Mutta ei auta - jos nimittäin aion ensi vuonna kunnialla Tukholman maratonin selvittää, niin treenattava on. Ja ottaen huomioon omat lahjani lajiin, niin on treenattava kovaa ja paljon tai ainakin paljon. Se tietää monta yksinäistä kilometriä Puumalan kylmässä ja pimeässä talvessa. Onneksi on tuo dalmis Watson, joka on ainakin kuntonsa puolesta ihan loistava lenkkikaveri. Juttukaveriksi siitä ei vain ole, mutta onneksi olen perinteinen suomalainen tuppisuu, joten ei haittaa.

Ensi kauden ykköstavoite on siis Tukholma. Se ei ehkä ole tuloksellisesti se kauden päätavoite, mutta ensimmäisenä maratoninani siihen sisältyy odotusten ja mielikuvien kautta varmasti ne suurimmat tunteet. Odotan kokevani ne samat pelot ja samat epäilyt ennen kisaa kuin viime keväänä ennen Helsinki City Runia ja toivon voivani kokea HCR:sta poiketen uskomattoman hienon fiiliksen maalissa sillä, että en aseta itselleni ensimmäiselle maralle muita tavoitteita kuin maaliin pääsyn - mieluiten omin jaloin ja hengissä. Luonnollisesti jonkinlainen kisasuunnitelmahan pitää rakentaa ja sitä kautta aikatavoitekin tulee ajankohtaiseksi, mutta varsinaisesti aikaa aion juosta vasta elo-syyskuussa. Silloin tavoitteena on painaa niin paljon alle 4 tunnin kuin mahdollista. Tarkka aika ja paikka on vielä auki, joten hyviä ehdotuksia otetaan vastaan.

Kauteen mahtuu kuitenkin myös tärkeitä puolimaroja. HCR:lla on tarkoitus lähteä testaamaan talven jäljiltä kuntoa. Se on juuri sopivasti noin kuukauden verran Tukholmaa ennen, joten voin juosta sen testijuoksuna ja suunnitella sen pohjalta Tukholman maran tavoitevauhteja. Treenien osalta en kuitenkaan aio vielä keväällä varsinaisesti nostaa millään tavoin vauhteja, vaan tarkoituksena on kokeilla valmennusoppaiden ajatusta 26 viikon pk-kaudesta, jolloin juostaan pääasiassa hitaasti nylkyttäen määrää. Mukaan toki sotketaan vähän vk-lenkkejäkin, mutta noin niinkuin pääperiaate on rakentaa rautainen kestävyyspohja talven aikana, mikä sitten jalostetaan vauhdiksi kesän aikana. Teoriassa kuulostaa niin pirun fiksulta, että se ei voi toimia. Mutta näin akateemisen koulutuksen saaneena on pakko uskoa, että se toimii.

Tukholman jälkeen noin kuukauden kuluttua heinäkuun alussa on sitten Mikkelissä Marskin Kierros, joka meinasi viime kesänä koitua turmioksi. Nyt olisi tarkoitus mennä ottamaan niskalenkki tuosta reitistä ja parantaa viime kesän tulosta puolella tunnilla. Jos siinä onnistun, niin ensi kauden virallinen tavoite juosta puolimara alle 1:47 on aika pirun lähellä kauden viimeisissä kisoissa, kun ideana olisi, että paras isku tuunataan sinne syyskuulle.

Heinä-elokuun vaihteesta haen vielä yhden puolimaran kisakalenteriin. Sekin on vielä auki, mutta Savonlinnan puolimara kiinnostaisi kovasti. Jos se ei osu ajallisesti liian lähelle Mikkeliä, niin se tulee olemaan välikisana ennen kauden toista maratonia.

Kauden päätös on sitten tämän kauden tapaan pääkaupunkijuoksu. Tykäistyin reittiin ja tapahtumaan kokonaisuutena sen verran, että veikkaanpa olevani tapahtuman vakikävijä vuosiksi eteenpäin. Suosittelen kyseistä tapahtumaa täysin varauksetta muillekin. Vertailukohtaa ei paljoa ole, mutta kyllä sen tietää kun jokin toimii tai ei toimi. Taas todennäköisesti ennätysaikaa haetaan, riippuen tosin hieman tätä kisaa edeltävän maratonin ajankohdasta. Palautuminen ratkaisee aika paljon.

Siinä olisi sitten hieno kisasuunnitelma, jonka toteutus on sitten täysin toinen asia. Loukkaantumiset ja pienemmät vaivat voivat sotkea ihan kaiken, kuten mennyt kausi hyvin osoittaa. Tosin tällä kertaa menneestä voi ottaa oppia ja toivottavasti oppia myös otetaan. Ehkäpä ainakin se on opittu, että tärkeintä ei ole se mitä teen niinä 12 viikkona ennen maratonia, kun noudatan jotain juoksuohjelmaa. Tärkeintä on se mitä teen sen 12 viikon ulkopuolella - siellä luodaan se kunto, jolla se mara juostaan sinne tavoitteeseen. Sitä en ollut sisäistänyt ennen kuin kokemus osoitti sen kantapään kautta ja on se kokemus vaan niin pirullinen, että kipeää sen opetukset tekee.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Mennyt kausi ja mitä siitä opimme

Kesän käännyttyä vääjäämättä kohti syksyä, lienee aika katsella hieman taaksepäin mennyttä kesää ja pohtia hieman mikä onnistui ja mikä meni vikaan. Loppujen lopuksi tähän kauteen mahtui monenlaisia fiiliksiä ja pituuttakin kisakaudelle kertyi mukavat viisi kuukautta.

TALVI 

Viime talven treenit jäivät näin jälkikäteen tarkasteltuna melko vähiin ja olivat kovuudeltaan vääränlaisia. Toisin sanoen kilometrit jäivät pieniksi ja hidasta matalatempoista treeniä oli suhteessa liian vähän. Erityisesti pitkät harjoitteet loistivat kokonaan poissaolollaan, pisimpien juoksu-/hiihtolenkkien jäädessä noin puolentoistatunnin tietämiin. Oppina tästä lienee se, että ensi talvena käytän aikaa kerran viikossa pidempään treeniin sen 2-3 tuntia. Lisäksi tehot tulee pitää koko talvikauden tietoisesti tosi alhaalla, jotta kevääseen tultaessa intoa riittää vk-treenien lisäämiseen ohjelmaan.

KEVÄT 

Ottaen huomioon, että kevään ehdoton ykköstähtäin oli Helsinki City Run (HCR), oli kunto tuolloin aika pahasti poskellaan. Tuolloin syytin flunssaa, mutta jälkikäteen mietittynä ainakin hyvin vahva osasyyllinen oli talvella huonosti tehdyt pohjat, jolloin harjoittelumäärien lisääminen keväällä toi esiin erilaiset vaivat. Lopputulemana oli ajan puolesta jokseenkin metsään mennyt HCR, mikä puolestaan loi ikävän fiiliksen kesää ajatellen. Kaiken muun lisäksi lonkka ilmoitteli tuolloin ensimmäistä kertaa tulehtuneesta limapussista. Kokemattomuuttani en kuitenkaan tajunnut ottaa kipua tosissaan ja alkukesä menikin sitten tuon vaivan kanssa taistellessa.

KESÄ 

HCR:n jälkeen taistelin erilaisten alaselän, pakaran ja lonkan kipujen kanssa. Juokseminen tuntui suoraan sanottuna tuolloin ajottain aika vittumaiselta. Olin pirun vihainen siitä, että juoksu sattui, koska pidin (ja pidän edelleen) siitä ihan älyttömästi. Treenimotivaatiokin oli välillä aika pahasti hakusessa ja jouduin väkipakolla kokeilemaan korvaavia lajeja. Pyöräily vielä menetteli, mutta esimerkiksi vesijuoksu ei ole kyllä yhtään minun lajini.

Heikosta treenistä huolimatta päätin silti lähteä juoksemaan Marskin Kierroksen Mikkeliin 7. heinäkuuta. Päätös juoksemisesta tapahtui lopullisesti vasta kisa-aamuna, kun lonkka oli maagisesti tuolloin täysin kivuton. En kuitenkaan ollut valmistautunut kisaan juuri mitenkään ja huonosti hoidettu tankkaus kesän ainoana hellepäivänä meinasi koitua turmioksi. Sillä kokemuksella mitä minulla nyt on, sanoisin, että Marskin Kierroksella juoksin jossain nestehukan ja tajuttomuuden rajamailla. Sellaista se tuntuma lopussa oli nesteen imeytymisvaikeuksineen, päänsärkyineen, vilunväristyksineen ja hikoilun loppumisineen. Mutta sekin koulu oli  ilmeisesti käytävä. Aikahan tuossa kisassa oli hanurista, mutta nyt ajateltuna jo maaliin juokseminen oli saavutus.

Marskin kierroksen jälkeen kävin lääkärissä diagnosoimassa tuon limapussin tulehduksen ja sain lähetteen fysioterapiaan. Aluksi en fysioterapiaan lähtenyt vaan pyrin noudattamaan lääkärin neuvoa ja juoksin sen minkä jalat antoivat myöden. Loppujen lopuksi jalat antoivat myöden aika paljon ja treeni alkoi taas maistua. Ja kun treeni alkoi maistua, huomasin että kuntokin alkoi paranemaan. Mikä uskomaton empiirinen havainto! Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta omalle kohdalle sattuessa  se tuntuu ihmeeltä. Varsinkin kun uusi vastoinkäyminen tuntui toistuvasti vain odottavan seuraavan nurkan takana.

Lopullisen niitin noille lonkkakivuille löi kuitenkin päätös lähteä fysioterapiaan. Kortisonipiikilläkin lienee jotain tekemistä paranemisen kanssa, mutta fysioterapeutin venyttelyohjeilla ja hieronnalla jalkojen pahimmat jumit avautuivat ja juoksu tuntui rentoutuneen hieman eri tavalla kuin aiemmin.

SYKSY

Kunnon noustessa into lähteä kokeilemaan vielä Midnight Runin (MR) jälkeen yhtä puolikasta kasvoi ja niinpä tein päätöksen siitä, että MR saa toimia testijuoksuna pääkaupunkijuoksulle. Jos kaikki menisi kympillä hyvin, lähtisin ilman muuta tavoittelemaan vielä syksyn päätöksessä kahden tunnin rajaa. Historia kertoo, että Midnight Run meni hyvin ja pääkaupunkijuoksukin palkitsi kovasta työstä. Kahden tunnin alitus oli se tavoite, jonka piti toteutua jo keväällä HCR:lla, mutta olen toisaalta jopa onnellinen, että niin ei käynyt.

Joku viisas on joskus maininnut jotain sen suuntaista, että määränpäätä tärkeämpi on matka määränpäähän. Olen itse asiassa kesän aikana löytänyt itsestäni puolen, jota en tiennyt olevankaan. Olen nimittäin kuvitellut, että en ole kovin hyvä sietämään vastoinkäymisiä ja luovutan niitä kohdatessani liian helposti. Kesän aikana kuitenkin tajusin, että on vain uskottava siihen omaan tekemiseen, niin kyllä se palkintokin jossain laatikossa odottaa. Juoksu voi siis kasvattaa myös omia henkisiä voimavaroja fyysisten tekijöiden ohella.

Nyt kun tämä kausi on vihdoin paketissa, voin siirtää katseen kohti ensi kautta. Suunnitelmia ensi kesän kisakalenteriin jo onkin ja ensi kauden päätavoite olisi kohdata se maratonin täysmatkan haaste. Missä ja milloin - siitä lisää lähitulevaisuudessa...

maanantai 1. lokakuuta 2012

Pääkaupunkijuoksu 2012

Kahden enemmän tai vähemmän penkin alle menneen puolimaratonin jälkeen ja lonkan limapussin tulehduksen jälkimainingeissa oli pääkaupunkijuoksusta lopulta kehkeytynyt kauden ehdoton päätavoite. Alunperinhän kyseinen tapahtuma ei ollut edes kisakalenterissa, mutta niin ne tilanteet elää ja kuolee. Hyvin mennyt Midnight Run pönkitti uskoa kahden tunnin alitukseen, joka siis oli tämän kesän tavoite puolikkaalla.

Valmistautuminen puolikkaalle sujui aika kaksijakoisissa tunnelmissa, kun fiilis ennen kisapäivää ei pariin viikkoon ollut missään vaiheessa todella hyvä. Torstaina hölkätty tunnusteleva hidas lenkki meni jopa niin penkin alle, että aloin epäillä mahdollisuuksiani yltää tavoitteeseen. Onneksi mielessäni pyöri mantra, jonka mukaan kahden viimeisen viikon aikana kunto ei häviä mihinkään. Lauantaina juostu viiden kilometrin lämmittely onneksi palautti ihan kokemuksenkin kautta uskon tekemiseen. Askel oli kevyt ja menohaluja olisi ollut. Mies on valmis lähtöviivalle!

Sunnuntaiaamuna kisajännitys oli käsin kosketeltavaa, kun molemmat pojat pistivät kiukuksi ennen lähtöä Pirkkolaan. Pienen hampaidenkiristelyn jälkeen tilanne kuitenkin rauhoittui ja lopulta Pirkkolassa oli paikalla kaksi pientä enkeliä.

Kisapaikalla olikin sitten kuhinaa. Mikään massatapahtuma juoksu ei varsinaisesti ollut, mutta porukkaa oli kyllä tosi mukavasti. Järjestelyiltään tapahtuma olikin sitten tähän astisista juoksuista paras. Ainoa pieni miinus tuli siitä, että leveä kenttästartti muuttui aika pahaksi ruuhkaksi metsään mentäessä. Muuten tapahtuma oli upea säätä myöten!

Kahden tunnin alitukseen tähtäävä suunnitelmani oli juosta tasaisesti 5:40 kilometriaikoja. Alussa ruuhka vähän häiritsi vauhdinpitoa, mutta silti ensimmäinen kilometri mentiin ihan ok vauhtia alle kuuden minuutin. Ensimmäisen kilometrin jälkeen pahin ruuhkakin alkoi hellittämään ja pääsin vähitellen juoksemaan niin sanottua omaa juoksua. Juoksu tuntui alussa todella kevyeltä ja jouduinkin vähän himmailemaan tahtia, kun järki sanoi, että matka on vielä pitkä. Siitä huolimatta paukutin 5:30 kilometriaikoja aina 7 kilsaan asti, jolloin ajattelin, että nyt hidastetaan ihan tietoisesti, kun olen ihan reilusti alle tavoitevauhdin.

Kymppiin asti riitti sitten hermo hidastella 5:40 aikoja, mutta siinä puolimatkassa lähdin sitten (jälkikäteen ajatellen ehkä vähän hölmösti), yhden suht kovavauhtisen juoksijan peesiin. Muutaman kilometrin painoin menemään aika reipasta vauhtia ja ohitinkin liudan juoksijoita, kunnes sitten jossain 12-13 kilometrin kohdalla alkoi askel vähän painaa. Siinä sitten minut ohitti kaksi miestä, joiden perään päätin lähteä. Ajatuksena oli, että peesissä on helpompi juosta kovaa. 

Peesissä oli kyllä ihan helppo pysyä, mutta jossain 15 kilometrin kohdalla alkoi sitten oikeasti matkanteko painamaan ja jaloissa tuntumaan. Homma oli kuitenkin edelleen ns. hanskassa. Tuntuma oli, että jaksan kyllä, mutta kiristää ei enää voi. Mutta sitten tippui pommi viimeisellä juomapisteellä 17 kilsan kohdalla, kun vaihdoin hetkeksi kävelyyn. Liikkeellelähtö löi nimittäin reidet pökkelöiksi ja sen jälkeen juoksu oikeasti sattui. Sen jälkeen homma oli ihan puhdasta selvitymistaistelua, kun porukkaa lappasi ohi vasemmalta ja oikealta. Kilometriajat sain kuitenkin pääsääntöisesti pidettyä alle kuuden minuutin, mutta yhdessä ylämäessä noin pari kilometriä ennen maalia oli pakko pysähtyä kävelemään pariksikymmeneksi sekunniksi ja hakata hieman reisiä. Sen jälkeen juoksu kulki taas hetken ihan mukavasti. Viimeinen puolitoistakilometriä oli kuitenkin aivan älytöntä tuskaa ja aika monta perkelettä tuli mielessä sanottua sen vajaan kymmenen minuutin aikana. Katsomoon meno näytti kuitenkin puoli kilometriä ennen maalia kuulemma kepeältä. Hyvä että näytti - siltä ei meinaan tuntunut!

Paras palkinto oli kuitenkin aika: 1:57:45! Eli tavoite alittui reilulla parilla minuutilla. Ja vaikka olin (tai jalkani olivat) maalissa ihan puhki, niin olin kuitenkin aivan pirun onnellinen! En ole ehkä sittenkään täysin toivoton tapaus ja kyllä se kuntokin nousee kun tarpeeksi treenaa. Ehkä kaksi epäonnistunutta yritystä sai homman tuntumaan vieläkin makeammalta. Joka tapauksessa, rakastuin tähän lajiin vain entistä enemmän. Nyt ensi kaudelle 1:45 rajaa metsästämään! Ja ehkä myös ensi kaudella olisi jo aika rikkoa kuparinen maratonillakin... mutta noiden pohdintojen aika on myöhemmin, nyt on pakko makustella tätä saavutusta muutama hetki :)