It's alive!

Heikunkeikun taas kaikille! Hiljaiseloa on riittänyt pitkään eli näin ekonomin matikalla melkein neljännesvuosi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että juoksu olisi jäänyt. Pikemminkin päinvastoin.

Blogihiljaisuus alkoi pienen liittymäsekoilun seurauksena ja olin käytännössä täysin ilman nettiä reilun kuukauden päivät. Sitten sairastuin sitkeään flunssaan ja käytännössä lenkkeilyyn tuli lähes kuukauden tauko. Kerran lähdin liian aikaisin vetämään PK-lenkkiäni pakkaseen ja flunssa iski takaisin kaikella voimallaan. Sitten makoilinkin ihan kiltisti niin pitkään, kuin vain oireita oli. Tuolloin oli motivaatio koko hommaan aika maissa ja blogikirjoittelu asian tiimoilta ei ollut ihan ensimmäisenä mielessä. Toisaalta tuo tauko paransi mm. vasemman jalan kantapään kipuilun eli eipä auta näin jälkikäteen ajatellen juuri valittaa. Tauko juoksemiseen taisi olla jalkojenkin mielestä ihan paikallaan.

Nyt ollaan kuitenkin noin kuukauden verran oltu ihan tikissä ja ehkä olisi pikkuhiljaa aika taas puhaltaa eloa tähänkin sammuneeseen netin kolkkaan. Eli juoksemassa olen käynyt blogihiljaisuudesta huolimatta tuota flunssaa lukuun ottamatta jatkuvasti ja kesän tavoitteetkin ovat selkeytyneet. Eli tarkoitus olisi juosta kaksi matkaa ensi kesänä. Ensin 7.5 Helsinki City Run eli tuttavallisemmin HCR. Sitten tuosta ajankohdasta kolme ja puoli kuukautta eteenpäin on toinen stadin juoksu eli Helsinki City Marathon, joka siis on ns. kauden päätavoite. "Tavoite" kuulostaa kovin juhlavalta, mutta siis tarkoituksena on raahautua reitti läpi hengissä ilman pahempia henkisiä tai fyysisiä traumoja.

Tänään ilmoittauduin HCR:iin tavoiteajalla 2:10. Periaatteessa idea on vain nautiskella ja katsoa mihin se riittää, mutta 2:10 lienee ihan realistinen tavoite nykyiseen juoksuvauhtiin peilattuna. Kymppi menee tuntiin, ja uskoisin, että about viidessä kuukaudessa vauhtia saa vielä jonkinverran rutistettua kovemmaksikin. Kaikkeni ainakin teen, että näin tapahtuisi.

Ja lenkkikaverinikin on muuten taas täysissä voimissaan. Lääkityksen, levon ja liikunnan oikealla suhteella vanha kunnon Watson on taas alkanut (sekin) nauttia juoksulenkeistämme. Tosin ongelmana nykyään on se, että oma vauhtini ei aina tunnu ihan riittävän koiralle ja lenkin lopussa Watson mulkoilee minua sen näköisenä, että "lisää pitäis saa'a". Saa nähdä pitääkö tässä vielä joksikin ultramatkojen juoksijaksi ruveta, että koiran saa tyytyväiseksi.

Voihan perjantai!

Viime perjantaina oli sitten pakko käyttää Watson lääkärissä, koska oikean etutassun ontuminen vain paheni pahenemistaan. Diagnoosi oli sitten aika lohduton - tosin ei ehkä ihan pahin mahdollinen. Alkava nivelrikko molemmissa etujaloissa. Oikeassa etujalassa nivelrikko on edennyt hieman pidemmälle. Tilanne ei kuitenkaan vielä ole mitenkään hälyttävän paha, vaan lääkäri uskoi, että oikealla lääkityksellä kipu saadaan hallintaan ja nivelrikon eteneminen estettyä. Pidemmät juoksulenkit ovat kuitenkin mitä todennäköisimmin Watsonin osalta ohi eli jatkossa pitää lenkkipolkuja taivaltaa ilman sitä. Tosin lääkäri sanoi, että jos ja kun lääkitys tehoaa, juoksemista voi yrittää aloitella koiran kanssa pikku hiljaa ja katsoa miten sen jalat kestävät. Liikuntahan on sinällään nivelrikkopotilaille vain hyvästä, kunhan rasitus pysyy riittävän matalana.

Kävin sitten perjantaina juoksemassa yksin reilun 8 kilometrin lenkin hitaasti jolkutellen. Aikaa 8,5 kilometriin meni noin 54 minuuttia keskisykkeen ollessa 149. Meno oli mukavan tuntuista koko matkan, kuten tuolla vauhdilla pitääkin. Tosin hieman oli haikea olo koko juoksun ajan, kun nyt homma tulee luultavasti jatkossa olemaan samanlaista yksinäistä taapertamista.

Tosin launtaina sain houkuteltua kaverin mukaan juoksemaan toukokuussa HCR:n. Alunperinhän minulla ei ollut edes tarkoitusta kyseiseen juoksutapahtumaan osallistua, mutta näin ne suunnitelmat muuttuvat. Kannustusjoukotkin sain saman baaripöydän ääressä hankittua radan varteen. Eli siellä on sitten luvassa karnivaalitunnelmaa ainakin radan varressa virvokkeita nauttiville kannustusjoukoille. Treenipolulle en kaveria kuitenkaan saa, koska välimatkaa kaverin ja miun asuinpaikkakunnan välillä on reilut parisataa kilometriä. Nyt ei kuitenkaan enää kehtaa jättää treeniä vähemmälle, kun tuli oikeasti juoksua harrastamaton kaveri houkuteltua mukaan. Eli ehkä tällä oli positiivisia vaikutuksia talven pimeinä iltoina tapahtuviin juoksutreeneihin. Ainakin omatuntoa soimaa, jos satun jäämään sohvan pohjalle lojumaan, jos ei muuta.

Lenkkikaverini

Väsymätön lenkkikaverini ansainnee myös esittelyn näin blogin alkupuolella, kuuluhan iso kiitos omasta liikuntainnostuksesta tuolle kalpealle ja keveärakenteiselle pitkänmatkanjuoksijalle.Wikipedian mukaan lenkkikaverini on "todella kestävä ja nopea juoksija ja tarvitsee paljon liikuntaa". Se on siis oivallinen lenkkikaveri, kun tähtäimessä on maraton. Tällä kaverilla ei pitäisi kunto loppua kesken silloinkaan, kun itse piiputan toden teolla.

Kyseessä on dalmatiankoira, joka tunnetaan "piireissä" nimellä Watson. Jos sitä pitäisi kuvailla muutamalla sanalla, sanoisin että se on ylivilkas, kärsii kroonisesta nälästä ja ei pidä vieraista. Jotakuinkin perus dalmis siis! Tosin virallisen rotumääritelmän mukaan koiraa tulisi kuvailla ihan toisin. Toisaalta kaikki tutut dalmatiankoiran omistajat tuntuvat kuvailevan Watsonia, joten en tiedä millä perusteella rotumääritelmät on tehty. Ainoa oikeaan osunut asia Wikipedian tiedoissa tuntuu olevan se, että koiran kestävyys vetää vertojaan jotakuinkin mille tahansa.

Tosin kesällä Watsonin riesana olivat uraattikiteet, jonka johdosta juoksu ei tuntunut oikein maittavan ja eläinlääkärissä koiraa tuli käytettyä useampaan kertaan. Nyt Watson on kuitenkin taas kunnossa ja juokseminenkin tuntuu maittavan. Välillä tuntuu, että oma vauhti ei oikein riitä pitämään koiraa tyytyväisenä. Toisaalta pidempien lenkkien kuluessa saadaan Watsoniltakin pahimmat menohalut karsittua ja loppumatka jolkutellaan sitten kivasti tasatahtia. Toisaalta voi olla, että se on vain lenkin loppupuolella tajunnut, että lujempaa ei nyt vaan mennä ja antanut periksi.

Koiran paras puoli lenkkikaverina on siinä, että se on pakko viedä sinne lenkille. Säästä riippumatta. Näin lenkille tulee lähdettyä silloinkin, kun ilma ei ole kuin se kuuluisa morsian. Ja toisaalta jalkojen päälle tulee lähdettyä silloinkin, kun olisi vain kiva löhötä sohvalla ja katsoa Frendien ties kuinka monetta uusintaa, vaikka ilma olisikin hieno. Kun lenkkikengät on saatu jalkaan, juoksemaan lähteminenkin on huomattavan paljon helpompaa. Itselleni koiran keskeisin funktio on juuri liikuttajana ja sen tehtävän Watson on hoitanut paremmin kuin hyvin. Kuuden vuoden aikana kilometrejä lienee kertynyt mittariin useampi tuhat - tosin kaikki kilometrit eivät ole olleet kuntoilun kannalta niitä kaikista tehokkaimpia.

Maratonille mukaan Watson ei valitettavasti pääse. Toisaalta se voi olla sille onnikin. Toisinaan, kun puen päälle sykemittarin ja lenkkivaatteet, koiran elekielestä näkee, että se ajattelee "ei kai taas". Siis jos se osaisi sellaista ajatella. Varsinkin sadelenkeillä sen ruuminkieli kertoo kaiken oleellisen siitä, mitä mieltä se lenkistä on. Silloin jolkutellaan poispäin kotoa koiraa perässä repien ja käännyttäessä takaisin päin yritän vain pysyä koiran perässä. Eihän koiranilmalla kuulu lenkkeillä! Helteilläkään se ei ollut mitenkään superinnokas juoksulenkkeilijä ja virta tuntui loppuvan muutamalla pitkiksellä kesken. Tosin osasyyllinen lienee alkukesän uraattikiteet, joista toipuminen kesti vain oman aikansa. Nykyisellään pidemmätkin lenkit sujuvat nimittäin ihan kivasti. Minun ja perheen kannalta juoksulenkit ovat tehneet koiralle erityisen hyvää, sillä Watson on nykyään iltaisin huomattavasti rauhallisempi.