Se on kesä nyt!

Kesä on lähtenyt hienosti käyntiin. Lenkkeilyilmat ovat olleet mitä mahtavimmat (ei ole ollut ainakaan liian kuuma) ja valoa on riittänyt myöhään yöhön. Savonlinnakin on herännyt pitkästä talviunestaan näin oopperajuhlien alla. Ainoa asia mikä harmittaa, on että olen taas kamppaillut alkukesän kipeän polven kanssa.

Olavinlinna viikkoa ennen oopperajuhlien alkua. Vielä on rauhallista, mutta odottakaan vaan, kohta on väkeä kuin Lapissa ruska-aikana...

Kuten olen joskus aikaisemmin tainnut mainita, käyn pelaamassa silloin tällöin jalkapalloa ja niin kiva laji kuin se onkin, siinä jalkojen nivelet joutuvat aika kovalla rasitukselle. Lisäksi olen aidosti sitä mieltä, että kumirouhekenttää (eräänlainen tekonurmi) ei ole tarkoitettu aikuisten miesten jalkapalloilualustaksi. Kentän huonoin puoli on, että kun nappulakenkä siihen kerran kunnolla uppoaa, se ei anna periksi yhtään. Seurauksena saattaa olla ikäviä nilkan tai polven vääntövammoja. Itselläni kävi juuri näin - kenkä tarttui kiinni kenttään ja satakiloinen kaveri juoksi täydellä höyryllä päin. Pieni polven vääntöliike ja pelit on pelattu viikoiksi.

Onneksi juoksu kuitenkin on alkanut taas luonnistua ja kuntosalillakin pystyn tekemään lähestulkoon kaikki liikkeet kivuttomasti. Olen kuitenkin vakavasti alkanut miettimään, mitä tämän ikäisen ihmisen pitäisi enää harrastaa. Jalkapallossa alan jäämään nuorempien jalkoihin ja vamma-alttiuskin iän myötä kasvaa, joten pitäisikö vain ripustaa nappikset naulaan. Toisaalta jalkapallo ja sähly ovat erinomaisia koordinaatiota ja nopeutta kehittäviä lajeja. Niiden paikkaaminen muilla lajeilla tai harjoitteilla ei ole kovin helppoa.

Yksi Suomen kiistatta kovimpia maastosprinttereitä nähtiin pitämässä sadetta Savonlinnassa minun ikiomalla takapihalla. Pakkohan siitä oli kuva napata todisteeksi. Ei näyttänyt ukkonenkaan häiritsevän, sen verran kova jannu tämä Jussi on. 

Seuraavat kaksi viikkoa ehdin kuitenkin miettiä asiaa ihan rauhassa, koska minulla alkoi kesäloma. Ensimmäinen viikko menee terassia rakennellessa ja muita pikkuaskareita tehdessä, mutta loman toinen viikko on taas kesän odotettu matka Äkäslompolon rauhaan.

Lapin kesä on jokseenkin uskomaton kokemus ja monet hämmästelevät, kun kerron lähteväni lomallani pohjoiseen. Monet suuntaavat Lappiin ruska-aikana tai talvella, jolloin Lappi on myös todella kokemisen arvoinen, mutta Lapin kesä yöttömine öineen on jotain niin uskomattoman hienoa, että jokaisen pitäisi se vähintäänkin kerran elämässään kokea.

Parasta Lapin kesässä on hiljaisuus ja rauha. Erämaassa oikeasti tuntee yksinäisyyden ja ymmärtää kuinka katoavan pieni hiukkanen sitä loppujen lopuksi kaiken keskellä onkaan. Niin sanottuihin sesonkiaikoihin hiljaisuutta toki löytyy suosituimpien turistirysien ulkopuolelta. Kesällä on kuitenkin mahdollista nähdä parhaimmat (luonnon)nähtävyydet ihan omassa rauhassa.

Juoksijalle Lapin kansallispuistot tarjoavat lisäksi aivan mahtavia harjoitusmaastoja. Kävelyvaellukset rinkka selässä ovat mitä parhainta pk-treeniä tai vaihtoehtoisesti puistoissa on loistavia juoksulenkkeilyyn sopivia päiväreittejä. Polkujuoksun ystäville useita kansallispuistoja (myös Lapin ulkopuolella) voisi hyvällä syyllä kutsua juoksijan taivaaksi, Ja jos tykkää valokuvata, upeita maisemia riittää. Lisätietoa niin Lapin kuin muistakin Suomen kanssallispuistoista ja ulkoilualueista löytyy Luontoon.fi-palvelusta.

Ei nyt ihan Lapin maisema, mutta osaa se luontoäiti täällä etelässäkin maalata. Saimaa iltavalaistuksessa.

Parista viime kesästä viisastuneena, ajattelin tänä kesänä lähteä pohjoiseen kunnon kameralla varustettuna. Vaikka järjestelmäkamera tuo lisäpainoa vaelluksille ja liikkumiselle, niin päätin viime kesän reissun jälkeen, että ilman kunnon kameraa en enää Lappiin lähde. Enkä muuten sen puoleen lähde enää mihinkään muuallekaan. Muutaman päivän kokeilu Nikonin D3200-kameralla sai minut vakuuttumaan, että kuvanlaatu maksaa vaivan kantaa painavaa mötikkää mukana. Muutamia harjoitusotoksia laitoinkin kuvittamaan myös tätä päivitystä.

Paluu juoksemaan!

Heinäkuussa juostava Pyhän Olavin maraton tulee rikkomaan kahden vuoden tauon numerolappu rinnassa juoksemisesta. Tosin tällä kertaa aion juosta vain puolikkaan puolikkaasta eli 10,6 kilometriä. Samalla pyrin taas jatkamaan blogin säännöllistä päivittämistä. Sana painolla pyrin, koska kokemus on osoittanut, että olen mahdottoman huono bloggaaja.

Kokemus on myös osoittanut, että olen mahdottoman huono juoksija. Kärsin vaivoista ja vammoista keskimääräistä kuntomaratoonaria enemmän. Siihen olen kuitenkin määrätietoisella tekemisellä pyrkinyt saamaan muutosta. Ehkä siis määrätietoiselle tekemisellä ja itseäni tutkiskelemalla opin myös paremmaksi bloggaajaksi.

Se määrätietoinen tekeminen, jolla olen pyrkinyt kehittämään itseäni paremmaksi juoksijaksi, on monipuolisuus. Tärkein asia monipuolisten kehityskohteiden listalla on kuitenkin ollut lihaskunto. Silmämääräisesti voimaa on tullut lisää koko kroppaan ja myös juoksutekniikka osoittaa samaa. Kahden eri juoksuvalmentajan suusta olen saanut vain muutamia pieniä parannusehdotuksia, ja pääosin viesti on ollut, että näyttää todella hyvältä. Edelleen kuitenkin joudun työstämään askeltiheyttä, joka on tällä hetkellä hieman vauhdista riippuen 170 molemmin puolin. Tavoitteena olisi se 180 tai yli. hieman nopeammalla askelrytmillä olisi tarkoitus pyrkiä korjaamaan aavistuksen verran liian eteen tuleva askellus.

Olen tehnyt kaiken kaikkiaan todella paljon töitä nimenomaan juoksutekniikan puolella. Olen oikeastaan tehnyt juoksuharjoittelussani yhden perustavaa laatua olevan muutoksen, joka on seurausta kaikesta lukemastani ja kuulemastani. Koko tarina on liian pitkä tässä yhteydessä kerrottavaksi, mutta ehkä saatan palata siihen myöhemmin. Lopputuloksena kuitenkin on, että olen siirtynyt käyttämään pääasiassa lähes vaimentamattomia ja kiertolöysiä zero-drop kenkiä ja siirtänyt ison osan juoksutreeneistä metsään, kivikkoisille ja juurakkoisille poluille, Samalla olen tietoisesti ja tiedostamatta hionut juoksutekniikkaani päkiäaskelluksen suuntaan. Ja tulokset ainakin ulkopuolisen silmiin näyttävät hyvältä ja toisaalta asianomaisesta muutokset tuntuvat hyviltä. Nyt kesän tullessa tarkoitus olisi hioa juoksutekniikkaa hieman lisää jättämällä kengät välillä kokonaan kotiin juoksulenkkien ajaksi.

Kipujen osalta tilanne tällä hetkellä on se, että alaselkä toisinaan vihoittelee. Se ei kuitenkaan estä juoksemista ja itse asiassa juoksu näyttäisi jopa auttavan selkävaivoihin. Juoksulenkin jälkeen selkä on monesti paremmassa kunnossa kuin ennen lenkkiä. Jos tilannetta vertaa siihen, kun juoksin pääosin asfaltilla ja tuetuilla kengillä, ero on huomattava. Taisin muutaman kerran tässäkin blogissa valittaa, kuinka kipeäksi selän , pakaran ja oikeastaan koko lantion alueen juoksulenkeillä sain. Toki voi olla, että riemuitsen ennenaikaisesti, mutta ainakin nyt näyttää hyvältä.

Toinen asia mitä olen käynyt läpi, on Garminin keräämä juoksuaineisto. Se osoittaa aika karulla tavalla sen, että vaikka itse kuvittelin aikaisemmin juokseneeni vaihtelevilla nopeuksilla ja sykkeillä, itse asiassa en näin tehnyt.

Olen kevään aikana ottanut osaa pariinkin juoksukouluun ja siinä sivussa olen päässyt hapottamaan itseäni todella tehokkaasti (toinen työpaikan tarjoamana). Ja kun olen hapottanut itseäni, olen tajunnut, että sitä vauhtireserviä ja sen myötä myös sykereserviä on jäänyt nimenomaan sinne reserviin.

Kevään aikana olen juossut 5 x 1000 metrin testin, jossa vauhtia kasvatetaan pikkuhiljaa siten, että ensimmäinen kilometri mennään lähes kävelyvauhtia ja viimeinen kilsa mennään niin kovaa kuin päästään. Vaikka ihan kaikkia tehoja en tuossa saanutkaan itsestäni irti maksimisykkeen jäädessä 163 lyöntiin, oli tasan neljän minuutin kilometri parempi kuin uskalsin toivoa. Käytännössä ennen tuota lenkkiä olin kevään aikana juossut ehkä noin 100 kilometriä tai jonkin verran alle. Tosin pallopelejä ja muuta liikuntaa oli sitten tullut sitäkin enemmän.

Viime sunnuntaina kävin laktaattitestissä, jossa pääsin myös mukavasti hapottamaan itseäni. Laktaattitesti ideana on, että juostaan jokin ennalta määritelty matka, jonka jälkeen mitataan veren laktaatit, juostaan uudestaan hieman kovemmilla tehoilla ja mitataan laktaatit ja niin edelleen. Näin jatketaan uupumukseen saakka.

Käymässäni testissä juostiin 600 metriä, jonka jälkeen palauteltiin sormenpäästä napattavan veren oton verran ja sitten taas jatkettiin. Aloitin 125 sykkeillä ja nostin vauhtia jokaiseen vetoon sen verran, että sykkeet nousivat noin kymmenellä pykälällä. Kaikkinensa sain juosta kuusi vetoa ennen kuin homma oli osaltani ohi. Viimeinen veto oli itse asiassa toiseksi viimeistä hitaampi, vaikka sykkeet viimeisessä vedossa kovemmiksi nousivatkin.

Mutta mitä ihmettä ne laktaattitestin tulokset sitten paljastivat? Käytännössä ne sanoivat, että aerobinen kynnys on noin 145 lyönnin kohdalla ja anaerobisen kynnyksen raja on 155 lyöntiä. Maksimisyke testissä oli 169. Vauhdeissa 145 tarkoittaa hieman alle kuuden minuutin hölkyttelyä kilometrillä ja 155 jonkin verran alle viiden minuutin kilometrivauhtia. Maksmisykkeellä vauhti asettui lähestulkoon 3:30 vauhtiin. Tosin testitulosten tulkinnassa oli sellainen pikku mutta, että jo levossakin laktaatti oli hieman koholla ja varsinaisesti se ei lähtenyt laskemaan kevyellä hölkällä. Käytännössä aerobinen kynnys on käsittääkseni se taso, jolla laktaatti nousee ensimmäistä kertaa yli lepotason. Näin ei siis minun laktaattikäppyräni toiminut, joten testaaja joutui hieman tulkitsemaan. Jälkikäteen mietin, että mahtoikohan edellisen aamun tiukahko salitreeni vielä vaikuttaa noihin tasoihin. Olisi ehkä pitänyt jättää se tekemättä.

Joka tapauksessa ajatus on, että suurin osa treenistä pitäisi tapahtua tuolla 120-135 lyönnin tuntumassa. Eli juostessa aikaa yhteen kilometriin pitäisi käyttää noin 7 minuuttia. Vauhtikestävyyttä pitäisi sitten yrittää työstää näin alkuun tuolla 5 minuutilla alkavilla kilometrivauhdeilla.

Testeistä ei kuitenkaan ole mielestäni juurikaan hyötyä, jos niitä ei peilaa tavoitteisiin. Nyt kun olen päättänyt lähteä juoksemaan heinäkuussa Pyhän Olavin varttimaratonin, niin näillä tiedoilla se pitäisi päästä alle 50 minuutin, kun tehokasta treeniaikaakin on vielä jäljellä vaikka kuinka paljon. En kuitenkaan revi juoksutrikoitani tai heitä lenkkareita roskiin, jos tavoite ei täyty. Enemmän toivon, että kaikki juoksutekniikkaan, lihaskuntoon ja monipuoliseen treeniin käytetyt tunnit auttavat minua pysymään siinä kunnossa, että tuon juoksun jälkeen paikat ovat kunnossa ja into juoksuun säilyy. Maratonille alkaa taas vaan kummasti tekemään mieli, kun juoksu kulkee kivuttomasti...

Vaivasta vammaan

Tyhmä, tyhmempi, minä. Toisin sanoen tuli sitten taas jätettyä huomioitta nuo kivut ja pakolla painettiin menemään juoksukilometrejä. Tuloksena lonkan limapussin tulehdus. Juoksut loppui lopulta siihen, kun kivut eivät lenkillä paikkojen lämmettyä hävinneetkään, vaan jokaisella askeleella tuntui kun puukkoa olisi lonkassa väännetty. Reilun kilometrin irvistelin menemään, mutta sitten tyhmä pää antoi periksi. Kävelin kotiin ja sen koommin en ole juossut.

Nyt buranaa olen syönyt ja kylmällä lonkkaa hautonut.  Nyt lonkka on jo parempi. Edelleen kuitenkin kipeytyy kävellessä nopeasti, joten juoksut taitaa olla hetkeksi aikaa juostu.

Ja niin paljon kuin tähän yrittääkin suhtautua edes jotenkin järkevällä tavalla, on päällimmäinen tunne järisyttävän kova v*tutus. Heinäkuusta lähtien kipujen kanssa tullut painittua ja nyt sitten tämä. Ei haloo... tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Kovvoo hommoo...

Päivitystä

Pakko kai se on välillä tätäkin tekohengittää, vaikka oikein mitään painokelpoista sanottavaa ei olekaan.

Elokuisen Kuusamon reissun jälkeen pitkiksellä tapahtui sitten se, mitä en osannut odottaa. Juoksu rupesi loppumatkasta kiristämään oikeassa lonkassa ihan tosissaan, mutta pakko oli juosta kilometrit täyteen tyhmä suomalainen kun olen. Kotiin päästessä koko lantion seutu oli ihan tulessa ja kaikenlaiset taivuttelut sattuivat aivan saatanasti. Venytellä ei voinut, mutta jääkylmä suihku hieman paransi kivun osalta tilannetta. Jääpussia lonkkaan ja buranaa huiviin. Yöllä särki epämääräisesti lantion ja alaselän alueella, mutta seuraavana aamuna oli jo parempi.

Tajusin yhden päivän pitää taukoa, kunnes sitten lähdin pk-lenkkiä heittämään. Taas samat vaivat lenkin jälkeen ja kaamea v*tutus. Tuon jälkeen satunnaisia lenkkejä ja Espoon Rantamara DNS. Kivun kanssa taisteltu nyt ihan tosissaan, tosin parempaan menossa. Viime tiistaina Rukan ympäri meni kymppi ensimmäistä kertaa ilman jälkikipuja sitten.... en edes muista milloin viimeksi olisin juossut ilman kipuja.

On se vaan ihme, kun ei mies tajua tätäkään hommaa lopettaa, vaikka selkeästi kaikki merkit yrittävät viittoa siihen suuntaan. Ja en nyt erittele puhunko juoksemista vai blogin päivittämisestä tämän tarkemmin. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Aktiivista lomailua

Reilun viikon verran olen ollut kauan odottamallani lomalla. Koko heinäkuun oikeastaan vain tapoin aikaa töissä motivaation työntekoon ollessa lähellä nollaa. Kun helteet olivat kuumimmillaan, minä istuin sisällä ja hikoilin puku päällä. Ja mie kun luulin, että hääpäiväni olisi ollut viimeinen päivä, jolloin on pakko hikoilla puku päällä helteessä.

Mutta sitähän sanotaan, että luulo ei ole tiedon väärti. Luulin myös, että oikeaa kankkuani kalvanut kipu olisi taas sitä laatua, joka häviää itsestään. Olin siinäkin väärässä. Nyt aletaan olla nimittäin siinä pisteessä, että mietin ihan tosissani kuinka paljon tuolla jalalla uskaltaa juosta. Selkeästi juoksu ärsyttää sitä ja viime sunnuntaina maantiellä juostu 15 kilometrinen teki tuolle vammalle vain hallaa. Sen jälkeen kipu on muuttunut luonteeltaan entistä vihlovammaksi ja en usko, että tuossa muutoksessa on mitään hyvää.

Niinpä viimeisen viikon olen ottanut juoksun suhteen rennommin. Tosin vaikka lomalla olenkin, ei rentous tässä yhteydessä tarkoita totaalilepoa. Kävimme nimittäin perheen kanssa viikon aktiivilomalla Kuusamossa katsomassa hieman poroja ja upeita maisemia. Viikon saldona oli kiipeäminen yhdelle tunturille ja kolmelle vaaralle, pienen karhunkierroksen reippailu, käynti Angry Birds-puistossa ja paikallisessa kylpylässä, veneretki Julma Ölkyn kanjonijärvellä, jalkapalloilua, kalastusta ja tämän lisäksi paljon reippailua uskomattoman hienossa luonnossa. Tästä kaikesta ajattelin kirjoitella ihan oman jutun kuvien kera, kunhan ensin kahlaan ajatuksen kanssa nuo reilut 500 kuvaa läpi. Toivottavasti sieltä muutama kohtalainen otos joukosta löytyy, muutoin kuvaraportaasista tulee hyvin lyhyt. Maistiaisena kuitenkin tulevasta yksi kuva Pienen Karhunkierroksen varrelta Myllykoskelta.

Häiriöitä rytmissä

Blogin päivittämisen rytmi on ollut viime aikoina verkkainen. Osittain tämä johtuu ihan pirunmoisesta kiireestä, osin saamattomuudesta. Pienen pieni syyllinen on myös se, että ei ole ollut oikein asiaa.

Vaikka blogi onkin päivittynyt verkkaisesti, kunnosta olen kuitenkin pyrkinyt pitämään hiljaiselonkin aikana huolen. Vuoden pimein vuodenaika tuo kuitenkin myös siihen omat haasteensa. Ensinnäkin lenkille lähtö on huomattavasti vaikeampaa pimeällä. Viime viikkoina ei oikeastaan kertaakaan ole tullut sellaista fiilistä iltaisin, että haluaisin lähteä lenkille. Joka ikinen kerta on ollut enemmän tai vähemmän oman itseni pakottamista. Toisinaan lenkit ovat tuntuneet jopa tosi hyviltä ja olen iloinen, että taas lähdin. Toisinaan taas koko lenkki tuntuu niin uskomattoman v*ttumaiselta touhulta, että mietin mitä järkeä koko touhussa ylipäätään on. Onneksi lenkin jälkeen on aina ollut kuitenkin ihan hyvä fiilis.

Viime sunnuntaina tuli kuitenkin lenkillä vastaan jotain odottamatonta. Tarkoituksena oli juosta sellainen mukavalta tuntuva vk-lenkki suht' kovilla sykkeillä ja alku olikin tosi lupaava. Homma tuntui hyvällä tavalla epämukavalta eli juuri sellaiselta miltä hyvä vk-lenkki tuntuukin. Noin 4,5-5 kilsan kohdalla hengityksen kanssa tuli kuitenkin jokin ongelma ja lopulta oli pakko hidastaa vauhtia. Lenkin loppupuolella sain taas kuitenkin juoksun rytmistä kiinni ja juoksu meni tosi rullaavasti loppuun.

Suihkun jälkeen aloin sitten katsella Garminin dataa lenkistä ja ensiksi iski silmään maksimisyke 200. Eipä siinä vielä mitään, mittari on temppuillut aiemminkin, mutta sitten kun katsoin tarkempaa syketietoa tuo huippu osuu juurikin siihen 4,5 kilsan kohtaan, kun homma tuntui aidosti vaikealta. Kyseessä oli siis sydämen rytmihäiriö. Joskus aiemminkin olen vastaavia tuntemuksia kokenut, mutta tällä kertaa pelästyin. Koko illan ja vielä seuraavan päivänkin vointi oli nimittäin hieman epämääräinen. Maanataina soitin itsellen lääkäriajan ja tänä aamuna kävin vastaanotolla.

Vastaanotolla sitten tajusin, että ei tämä ihan niin pikku juttu olekaan. Lääkäri oli mietteliäs ja määräsi läjän verikokeita ja EKG:n. Verikokeisiin ehdin vasta ensi keskiviikkona. EKG:hen pääsin heti ja se oli periaatteessa ihan ok, syke oli aika matala ja toisaalta lääkäri puhui jotain vähäisestä läpän paksuuntumisesta, joka kuitenkin on ihan normaalia pidemmän juosseille. Sanoin kyllä, että alta kolme vuotta olen enemmän tosissani lenkkeillyt, mutta siihen ei sitten hän oikein mitään sanonut. Totesi vain, että ei tässä vielä pidä epäillä sydänlihastulehdusta. Neuvona oli, että pitää opetella juoksemaan rauhallisemmin. Yritin kyllä sanoa, että sunnuntain lenkki oli sellainen harvinaisempi tapaus, ja että yleensä kyllä ihan rauhassa kölkyttelen, mutta taisi lääkärillä olla sellainen ennakkoasenne. Toisti vain, että kölkyttele hitaammin ja viikottain voisi pitää vähän lepopäiviäkin. Ajattelin noudattaa lääkärin neuvoa ainakin ensi viikon verikokeiden tuloksiin asti. Mutta pakkohan se on reippaampiakin lenkkejä juosta talven aikana tai muuten olen ihan totaalijumissa keväällä.

Että sellaista tällä kertaa... toivottavasti jatkossa juoksut sujuu suunnitellusti eikä tule pakkolepoa. Se se vasta söisi miestä, jos kohta ei tuo lenkkeilykään aina kovin kivaa ole. Lunta saisi tulla, niin pääsisi hiihtämään.

Mennyt kausi ja mitä siitä opimme

Kesän käännyttyä vääjäämättä kohti syksyä, lienee aika katsella hieman taaksepäin mennyttä kesää ja pohtia hieman mikä onnistui ja mikä meni vikaan. Loppujen lopuksi tähän kauteen mahtui monenlaisia fiiliksiä ja pituuttakin kisakaudelle kertyi mukavat viisi kuukautta.

TALVI 

Viime talven treenit jäivät näin jälkikäteen tarkasteltuna melko vähiin ja olivat kovuudeltaan vääränlaisia. Toisin sanoen kilometrit jäivät pieniksi ja hidasta matalatempoista treeniä oli suhteessa liian vähän. Erityisesti pitkät harjoitteet loistivat kokonaan poissaolollaan, pisimpien juoksu-/hiihtolenkkien jäädessä noin puolentoistatunnin tietämiin. Oppina tästä lienee se, että ensi talvena käytän aikaa kerran viikossa pidempään treeniin sen 2-3 tuntia. Lisäksi tehot tulee pitää koko talvikauden tietoisesti tosi alhaalla, jotta kevääseen tultaessa intoa riittää vk-treenien lisäämiseen ohjelmaan.

KEVÄT 

Ottaen huomioon, että kevään ehdoton ykköstähtäin oli Helsinki City Run (HCR), oli kunto tuolloin aika pahasti poskellaan. Tuolloin syytin flunssaa, mutta jälkikäteen mietittynä ainakin hyvin vahva osasyyllinen oli talvella huonosti tehdyt pohjat, jolloin harjoittelumäärien lisääminen keväällä toi esiin erilaiset vaivat. Lopputulemana oli ajan puolesta jokseenkin metsään mennyt HCR, mikä puolestaan loi ikävän fiiliksen kesää ajatellen. Kaiken muun lisäksi lonkka ilmoitteli tuolloin ensimmäistä kertaa tulehtuneesta limapussista. Kokemattomuuttani en kuitenkaan tajunnut ottaa kipua tosissaan ja alkukesä menikin sitten tuon vaivan kanssa taistellessa.

KESÄ 

HCR:n jälkeen taistelin erilaisten alaselän, pakaran ja lonkan kipujen kanssa. Juokseminen tuntui suoraan sanottuna tuolloin ajottain aika vittumaiselta. Olin pirun vihainen siitä, että juoksu sattui, koska pidin (ja pidän edelleen) siitä ihan älyttömästi. Treenimotivaatiokin oli välillä aika pahasti hakusessa ja jouduin väkipakolla kokeilemaan korvaavia lajeja. Pyöräily vielä menetteli, mutta esimerkiksi vesijuoksu ei ole kyllä yhtään minun lajini.

Heikosta treenistä huolimatta päätin silti lähteä juoksemaan Marskin Kierroksen Mikkeliin 7. heinäkuuta. Päätös juoksemisesta tapahtui lopullisesti vasta kisa-aamuna, kun lonkka oli maagisesti tuolloin täysin kivuton. En kuitenkaan ollut valmistautunut kisaan juuri mitenkään ja huonosti hoidettu tankkaus kesän ainoana hellepäivänä meinasi koitua turmioksi. Sillä kokemuksella mitä minulla nyt on, sanoisin, että Marskin Kierroksella juoksin jossain nestehukan ja tajuttomuuden rajamailla. Sellaista se tuntuma lopussa oli nesteen imeytymisvaikeuksineen, päänsärkyineen, vilunväristyksineen ja hikoilun loppumisineen. Mutta sekin koulu oli  ilmeisesti käytävä. Aikahan tuossa kisassa oli hanurista, mutta nyt ajateltuna jo maaliin juokseminen oli saavutus.

Marskin kierroksen jälkeen kävin lääkärissä diagnosoimassa tuon limapussin tulehduksen ja sain lähetteen fysioterapiaan. Aluksi en fysioterapiaan lähtenyt vaan pyrin noudattamaan lääkärin neuvoa ja juoksin sen minkä jalat antoivat myöden. Loppujen lopuksi jalat antoivat myöden aika paljon ja treeni alkoi taas maistua. Ja kun treeni alkoi maistua, huomasin että kuntokin alkoi paranemaan. Mikä uskomaton empiirinen havainto! Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta omalle kohdalle sattuessa  se tuntuu ihmeeltä. Varsinkin kun uusi vastoinkäyminen tuntui toistuvasti vain odottavan seuraavan nurkan takana.

Lopullisen niitin noille lonkkakivuille löi kuitenkin päätös lähteä fysioterapiaan. Kortisonipiikilläkin lienee jotain tekemistä paranemisen kanssa, mutta fysioterapeutin venyttelyohjeilla ja hieronnalla jalkojen pahimmat jumit avautuivat ja juoksu tuntui rentoutuneen hieman eri tavalla kuin aiemmin.

SYKSY

Kunnon noustessa into lähteä kokeilemaan vielä Midnight Runin (MR) jälkeen yhtä puolikasta kasvoi ja niinpä tein päätöksen siitä, että MR saa toimia testijuoksuna pääkaupunkijuoksulle. Jos kaikki menisi kympillä hyvin, lähtisin ilman muuta tavoittelemaan vielä syksyn päätöksessä kahden tunnin rajaa. Historia kertoo, että Midnight Run meni hyvin ja pääkaupunkijuoksukin palkitsi kovasta työstä. Kahden tunnin alitus oli se tavoite, jonka piti toteutua jo keväällä HCR:lla, mutta olen toisaalta jopa onnellinen, että niin ei käynyt.

Joku viisas on joskus maininnut jotain sen suuntaista, että määränpäätä tärkeämpi on matka määränpäähän. Olen itse asiassa kesän aikana löytänyt itsestäni puolen, jota en tiennyt olevankaan. Olen nimittäin kuvitellut, että en ole kovin hyvä sietämään vastoinkäymisiä ja luovutan niitä kohdatessani liian helposti. Kesän aikana kuitenkin tajusin, että on vain uskottava siihen omaan tekemiseen, niin kyllä se palkintokin jossain laatikossa odottaa. Juoksu voi siis kasvattaa myös omia henkisiä voimavaroja fyysisten tekijöiden ohella.

Nyt kun tämä kausi on vihdoin paketissa, voin siirtää katseen kohti ensi kautta. Suunnitelmia ensi kesän kisakalenteriin jo onkin ja ensi kauden päätavoite olisi kohdata se maratonin täysmatkan haaste. Missä ja milloin - siitä lisää lähitulevaisuudessa...

Musta, mustempi, isovarpaan kynsi

Jalastani on mustunut kynsi tasan yhden kerran aikaisemmin koko 33-vuotisen elämäni aikana. Silloin jalkani päälle muistaakseni putosi jotain raskasta. Nyt, vain muutama päivä ennen pääkaupunkijuoksua, kynsi mustui sitten uudemman kerran.

Mitään suurta dramatiikkaa ei kynnen mustumiseen sisältynyt. Sählyssä tein vain liian nopean pysähdyksen, kynsi osui popon kärkeen ja siinä se. Tunsin heti että kävi heikosti, mutta ei auttanut enää voivotella. Tapahtunut mikä tapahtunut.

On se ruma!

Värillähän ei tunnetusti ole väliä, mutta vähän mietityttää tuo juokseminen tuollaisella kummastuksella.  Nyt varvasta nimittäin jomottaa jonkin verran ja jos tuo piru meinaa kipeäksi äityä, niin sunnuntain kaksituntisesta tulee harvinaisen ikävä. Netistä luin, että mustunutta kynttä voi yrittää teippailla - pitäisi kuulemma auttaa. Samasta netistä luin, että veren voi päästää karkuun kuumalla neulalla. Reikä vain kynteen ja elämä voittaa! On se hieno tämä Internetti, se tietää kaiken. Kuka enää kavereita kaipaa...

Siis ei hemmetti! Kun kaikki muu on kohdillaan, niin sitten joku kynsi rupeaa ryttyilemään. Miettikäähän nyt - kynsi on täysin mitätön esihistoriallinen jäänne ajalta, jolloin esi-isäni kiipeili karvaisena puussa ja söi banaania. Mitä moderni ihminen edes tekee kynsillä? Niin siis jos ei tykkää maalata niitä eri väreillä. Tai jos ei pahimpaan stressiinsä järsi niitä. Ja sitten on niitä jotka rikastuu sillä, että toiset maalaa ja toiset nakertaa kynsiään.

Toisaalta ei tuo kynnen mustuminen nyt onneksi pahimmasta päästä ole urheiluvammojen saralla. Olisihan sitä voinut mennä nilkka tai polvi. Siinä olisi sitten juoksut juostu vähäksi aikaa. Nyt voin kuitenkin juosta, vaikka oletettavasti se hieman kirpaiseekin.

Fysioterapiaa ja lihaskramppeja

Maanantaina kävin ensimmäistä kertaa fysioterapeutin vastaanotolla tämän nykyisen vaivan tiimoilta ja tiistaina olin jo odottamassa lääkärin oven ulkopuolella piikille pääsyä. Lonkan limapussi sai kortisonihoitoa ja sen pitäisi antaa ensiapua tuohon lonkan kipuiluun. Kuitenkin tärkeintä olisi saada tuon limapussin tulehduksen aiheuttaja korjattua, muuten se on tulevaisuudessa jatkuvana vaivana.

Ongelman syitä ei ole vain yksi, vaan hyvin todennäköisesti useita. Päällimmäinen ja selvin syy vaivaan on takareisien jäykkyys. Normaalisti lihas antaa periksi kun sitä painaa, mutta minun kohdallani takareisien lihakset ovat kuin puuta. Sanoin kyllä, että olen nyt notkeammassa kunnossa kuin viime talvena, mutta ilmeisesti olen vain ollut pahimmillaan ihan totaalijumissa. Ensimmäinen ja tärkein asia onkin venytellä päivittäin ihan perusteellisesti noita takareiden ja pakaran lihaksia.

Toinen ongelma on vasen jalkani, jossa on lievästi laskeutuneet sivuttaiset holvikaaret (tai jotain sinne päin) ja lievä ylipronaatio. Fysoterapeutin mukaan kuitenkaan tuo ylipronaatio ei välttämättä itsessään ole se aiheuttaja vaikka olenkin käyttänyt nyt neutraaleja kenkiä, vaan suurempi ongelma on se, että juoksen yleensä vain maantien vasenta laitaa, jolloin tien kaltevuus muokkaa helposti askellusta väärään suuntaan. Fysioterapeutin mielestä parasta olisi, että lähtisin kokonaan pois maantieltä metsään juoksemaan, mutta totesi sitten aikani niskuroitua, että olisi ihan hyvä juosta välillä kuitenkin sitä tien toistakin puolta. Siihen neuvoon saatoin taipua ja lupasin yrittää juosta osan lenkeistäni jatkossa pehmeämmillä alustoilla. Loppupeleissä kuitenkin itseltänihän se on pois, jos en saa kipuja kuriin.

Noiden tsekkausten lisäksi jouduin sitten hirmuiseen kidutukseen, kun terapeutti avasi noita alaselän ja pakaran jumeja. Pahimmillaan tuntui kuin joku olisi puukkoa vääntänyt, mutta kuulemma se kuuluu asiaan, kun lihaskalvoja irrotellaan ja pehmitellään. Vähän epäilytti kivun ollessa pahimmillaan, mutta jälikäteen täytyy sanoa että taisi nainen tietää mitä tekee. Alaselkä ollut tosi hyvässä kunnossa tuon käynnin jälkeen.

Nyt olen tunnollisesti venytellyt pakaroita ja takareisiä ihan ohjeiden mukaisesti ja jotain se on selkeästi tehnyt, koska jalat ovat tuntuneet ihan erilaisilta. En ole tosin ihan varma onko kaikki muutos ollut hyvästä. Jaloissa, erityisesti vasemmassa, on nimittäin välillä tuntunut polvissa ja lonkissa sellaista omituista vihlontaa ja pientä lonksuntaa. Aivan kuin nivelet etsisivät reittiä takaisin oikealle paikalleen. Varmastikin kuvittelen tuon lonksunnan, mutta vihlontaa on helpompi kestää, kun ajattelen sen johtuvan jostain positiivisesta muutoksesta.

Eilen illalla venytellessäni pakaraa puskista iski ihan uusi vaiva. Nimittäin oikean jalan reiden sisäsyrjän lihas kramppasi kesken venytyksen aivan jumalattoman kipeästi ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Suoraksi jalkaa ei ollut enää mitään mahdollisuutta saada vastavenytykseen, mutta yritin painaa lihasta niin kovaa kuin vain kivulta pystyin. Yhtään en osaa sanoa kauan kramppi kesti, kun aika tuntui tunnilta. Lopulta kramppi kuitenkin luovutti ja muuttui lihaksen tykytykseksi jättäen jälkeensä kipeän lihaksen. Tänään olen yrittänyt lihasta kevyesti venytellä ja edelleen se on kipeä. Toivottavasti se ei vaivaa huomisessa juoksussa. Kylmähoito toivottavasti auttaa.

Huomenna olisi sitten tarkoitus lähteä uhmaamaan säiden ruhtinasta Helsinkiin. Ihan ei ideaalikeliä lupaa, mutta onneksi ei lumisadettakaan. Reilu 10 astetta, vesisade ja 10 metriä sekunnissa puhaltava tuuli on ihan kohtalainen ilma siihen nähden, että olen lenkkejä joskus ihan vapaaehtoisesti huonommassakin kelissä juossut. Ja kun suihkujakaan ei ole järjestäjien puolesta paikalle hoidettu, niin hyvä puoli on, että luontoäiti pitää tuosta puolesta huolen. Ja tulepaahan juostua vähän rivakammin, kun ei tuossa kelissä viitsi oikeasti matkaan käyttää yhtään enempää aikaa kuin on pakko!

Juostako vai eikö juosta, siinä pulma

Alan vähitellen epäillä oman tavoitteeni järkevyyttä. Alan uskoa lääkärin sanoja, joiden mukaan kroppaani ei ole tehty juoksemiseen. On ironista, että liikuntamuoto, josta aidosti pidän, aiheuttaa jatkuvasti vääränlaista kipua.

Maratonhaaveet olen taas tältä kesältä yrittänyt hävittää mielestäni. Kun vasen lonkka keskeyttää pitkät lenkit järjestään viimeistään 20 kilometrin kohdalla, ei maratonin juokseminen tunnu realistiselta tavoitteelta. Viime viikonloppuna kävin juoksemassa/kävelemässä paikallisen patikointireitin nimeltään Elsa Heporaudan polku. Mittaa tuolla reitillä on n. 24 kilometriä ja maastoltaan se on pääosin suht' isoja metsä-/hiekkateitä. Lyhyitä pätkiä patikoidaan myös pienemmillä metsäpoluilla. Korkeuserot eivät ole suuria, mutta mäkiä on runsaasti ja ne ovat pääosin melko jyrkkiä. Ajatuksena oli testata lonkan kunto, kun se oli jo jonkin aikaa ollut ahkeran venyttelyn ja kylmähoidon seurauksena parempi. Viimeisellä viidellä kilometrillä lonkka kuitenkin muistutti olemassaolostaan. Pahimmillaan se oli noin 21 kilometrin kohdalla ja silloin ajattelin, että en pääse edes kävellen raahautumaan autolle. Onneksi lonkan kipu pienen lepotauon jälkeen kuitenkin helpotti ja loppumatka meni vähän mukavammin - ei toki kivuitta, mutta kuitenkin paremmin. Loppujen lopuksi reitti oli kierretty taukoinen kolmessa ja puolessa tunnissa, kun loppumatkan tulin rauhassa mustikoita poimien ja nautiskellen.

Tuosta lenkistä tormistautuneena soitin paikalliselle fysioterapeutille ja varasin ajan. Kun kerroin, että lonkan limapussin tulehdus vaivaa - fysioterapeutin ensimmäinen kysymys oli, miksi lääkäri ei pistänyt kortisonipiikkiä. Kuulemma tuohon vaivaan ehdoton ykköshoitomuoto on juurikin tuo piikki. Kyllähän lekuri kysyi pistetäänkö, mutta vähemmin myyvällä tavalla. Lääkärin mukaan kortisonipiikin sokkona pistäminen lonkkaan voi auttaakin, mutta mitään takeita siitä ei ole. Itse kuulin asian siten, että kun tarkkaa paikkaa pistokselle ei ole tiedossa, on parempi että ei pistetä ollenkaan. Fysioterapeutti lupasi kuitenkin katsoa mitä voi tehdä ja jos näyttää, että ei voi tehdä mitään, niin pistetään sitten se kortisoni siihen lonkkaan.

Tällä viikolla en ole vielä juoksuaskelta ottanut vaan olen käynyt salilla hikoilemassa soutulaitteessa. Samalla olen saanut lihashuollonkin tehtyä tehokkaasti. Huomenna käyn testaamassa lonkan kuntoa pk-lenkillä. Suotavaa olisi, että se kestäisi juoksun hyvin, sillä Midnight Runiin on enää reilut kaksi viikkoa aikaa. Kun pääsin tuossa välissä muutaman kivuttoman reippaamman lenkin vetämässä, vauhti tuntuisi olevan löytymässä ja kunto tuota kympin juoksua ajatellen tuntuisi hakeutuvan ihan kohdilleen. Lonkan jäykkyys ja kipuilu voi sitten viedä vauhdin.

Maratonihaaveet taas tältä kesältä hylänneenä loppukauden päätavoite on kuitenkin pääkaupunkijuoksu 30.9. Kyseessä on puolimaraton, joka juostaan Helsingin keskuspuistossa eli hiekkatiellä. Ja hiekkatie on siis hyvä asia lonkan kannalta. Tavoitteena on tuolla juosta niin lähelle kahden tunnin rajaa kuin mahdollista. Lähden tavoittelemaan alkumatkasta kahden tunnin alitusta ja toivon paukkujen riittävän loppuun asti. Sitten omalta osalta kisat on tältä vuodelta juostu ja keskityn parantelemaan tuota lonkkaani. Ja ehkä sitten ensi vuonna paikat olisi siinä kunnossa, että maratonille uskaltaisi ja ennen kaikkea viitsisi lähteä...  kyllähän tässä kipujen kanssa painiessa välillä tuntuu tosi tyhmältä touhulta tämä juokseminen. Varsinkin kun kyseessä ei ole muu kuin itseään vastaan kilpaileminen. Mutta niin on vain vaikeaa se lenkin väliin jättäminenkin, vaikka kipuja olisikin. Eli ota nyt tästä selvää...

Vähemmän juoksua, sanoi lääkäri

Olen keväästä asti kamppaillut vasemman jalan pakaran jumien kanssa ja se ehti nyt jo välillä mennä niin pahaksi, että hetken jo mietin juosseeni viimeisen juoksuni. Kipu levisi alaselkään ja olin muutaman viikon aika allapäin asian johdosta, juoksu ei maistunut ja muutenkin kaikesta liikunnasta oli ilo poissa. Siksi ei bloginkaan päivittäminen ole ollut ihan siellä asialistan kärkipäässä.

Mutta nyt onneksi taas päivä paistaa risukasaankin. En tiedä mitä tein, mutta jotain taisi tehdä oikein, sillä kivut katosivat viime viikon loppupuolella kuin salaman iskusta. Yhtenä aamuna herätessäni vain tajusin, että selkä ja pakara on paljon parempi. Lopullisesti kivun vei pois viime perjantain souturupeama Sulkavalla, minkä johdosta päätin lauantai aamuna lähteä juoksemaan puolikasta maratonia Mikkeliin Marskin kierrokselle. Maaliin siinäkin kisassa raahauduin, mutta taas kerran puolimaratoni oli sellainen tuskien tie, että mietin vakavasti oman mielenterveyteni nykytilaa. Miksi pirussa maksan jotain näin kamalasta rääkistä?

Aloitin kisan tosi kevyesti. Ajatuksena oli lähteä juoksemaan sellaista 1:07-1:08 aikaa puolimatkaan ja sitten toinen puolikas juosta sinne tuntiin, jolloin mentäisiin kevään HCR:n ajan alle. Noh, puolimatkaan saavuin jo lähes kaksi minuuttia aikataulusta jäljessä ja siinä vaiheessa aloin olla jo niin poikki, että toisen 10,5 kilometrin juokseminen tuntiin ei ollut realistinen tavoite. Siinä vaiheessa ajattelin, että maaliin pääsy on enää ainoa tavoite. Sekin meinasi jäädä haaveeksi kun noin 18,5 kilometrin kohdilla edellisellä juomapisteellä nautitut virvokkeet meinasivat väkisin tulla ylös. Aikani käveltyäni ja nieleskeltyä olo kuitenkin parani sen verran, että sain raahauduttua maaliin. Aika 2:20 ja risat. Tällä kertaa kuitenkin olin aidosti onnellinen saavutuksesta, sillä vaikka jalat toimivat nyt HCR:ia mukavammin yleinen fiilis juoksuun oli huomattavasti kamalampi. Juoksun jälkeen vasen lonkka/pakara olivatkin sitten ihan tulessa ja illan jäykistelin ja yritin venytellä, mutta lihakset alkoivat kramppaamaan, joten sekin sitten jäi...

Tiistainan kävinkin lopulta lääkärin vastaanotolla, kun pakaran jäykkyys palasi puolimaratonin rasitusten myötä. Päätin, että mitään yleislääkäriä en halua diagnoosia arpomaan, vaan varasin suoraan ajan fysiatrilta. Haastattelun ja hetken jalkojen vatkaamisen jälkeen diagnoosikin oli jokseenkin selvä. Lonkan limapussi on ensinnäkin tulehtunut, mikä lienee se suurin syy akuutteihin vaivoihini. Toisaalta lihakseni olivat myös aika kireät, mikä ei sekään ole optimaalinen tilanne treeniä ajatellen. Yleisesti ottaen ongelmani kuitenkin johtuvat siitä, että ole valinnut itselleni ihan väärän lajin. Ruumiinrakenteeni yliliikkuvine nivelineen sopisi paremmin uintiin tai tanssiin. Tilanne ei kuitenkaan ole lainkaan toivoton, vaan fysioterapialla ja aktiivisella  lihashuollolla mitään estettä maratonharrastukselle ei pitäisi olla. Samaan hengenvetoon lääkäri kuitenkin totesi, että juoksun määrää voisi karsi aika reilusti ja lisätä huomattavasti esim. uintia, pyöräilyä ja soutua ohjelmaan. Neuvosta vaarin ottaneena kävinkin saman tien hankkimassa itselleni vesijuoksuvyön. Täällä Saimaan syleilyssä kun tuo vesijuoksu tuntuisi näin kesällä oivalta juoksun korvikkeelta. Vielä en ole ehtinyt vesijuoksua koittamaan, mutta eiköhän sekin kokeilu lähipäivinä toteudu.

Eli tämmöistä sitten viime kirjoittelun... kipua ja kyyneleitä, mutta onneksi se valokin välillä jostain rakosesta pilkahtaa. Ehkä tämä tästä vielä kirkastuu.

HCR peruttu

Helsinki City Run on sitten virallisesti peruttu osaltani tältä vuodelta. Mietin asiaa eilisen illan ja tulin siihen tulokseen, että ei ole mitään järkeä lähteä sinne puolikuntoisena hölkkäämään. Juoksuja tulee muitakin ja parempi lähteä sinne lähtöviivalle täydessä iskussa. Luonnollisesti harmitus on kuitenkin suuri, mutta toisaalta pahin harmi on jo mennyt ohi, kun olen ehtinyt asiaa kunnolla miettimään ja työstämään. Treenit jatkuvat joka tapauksessa normaaliin tahtiin - tämä ei sitä seikkaa muuta suuntaan saatikka toiseen.

Kun vielä löysin tänään Youtubesta Munamiehen Pomppufiilis videon, niin harmi hävisi oikeastaan sillä hetkellä kokonaan. Putouksessa munamies rasitti, mutta nyt Riku Nieminen on tuntunut iskeneen naulan kantaan. Tätä lisää!

HCR lähestyy, mies rikki

Siis ihan uskomatonta. HCR olisi ylihuomenna ja olen flunssassa. Olen ollut jo viikon. Eilen kävin testaamassa kuntoa, kun tuntui vähän paremmalta, mutta meno oli NIIN tukkoista, että ei sitä voi hyvällä tahdollakaan oikein terveen miehen menoksi sanoa. Vatsakin ollut sekaisin eilisestä lenkistä lähtien tosi pahasti eli nyt on kyllä mieli aika pahasti maassa, kun tuntuu, että mies ei ole puolimaraton kunnossa mitenkään. Ainoa positiivinen asia tässä on nyt se, että kuumetta ei ole. Mutta, mutta... kannattaako sitä lähteä puolikuntoisena sinne juoksemaan, sitä olen oikeasti miettinyt. Halu on kova, mutta vaimo on taas ihan täysin sitä mieltä, että ei mitään järkeä.

Onneksi maksoin peruutusturvamaksun eli optio osallistumisen siirtämisestä ensi vuodelle on olemassa. Lisäksi viikon kuluttua lauantaina olisi Etelä-Saimaa puolimaraton täällä Lappeenrannassa, joka saattaisi osin korvata tuota HCR:n pettymystä, jos en sinne pääse juoksemaan. Mutta kun tähän oli tähdätty ja tätä oli odotettu, niin aika kova pala se on, jos en sinne lähtöviivalle lähde. Asian päättäminen olisi ehkä astetta simppelimpi, jos olisin ihan oikeasti kunnolla sairas. Eli jos sitä kuumetta olisi. Huomiseen mennessä pitää päätös tehdä - ehkä käyn vielä tänään kokeilemassa tuota ohjelman mukaista puolituntista kevyttä lenkkiä ja teen päätöksen sen jälkeen. Nyt ei pysty.

Vasemman polven sisäsyrjän kipu

Urheilija (tai kuntoilija) ei tervettä päivää näe. Näin se on nähtävä.

Juuri, kun pääsin eroon kiristävistä pohkeista ja vasemman jalan jalkapään tuntemuksista, puskista hyppää esiin uusi vaiva. Eilen sohvalla istuessani huomasin vasemmassa polvessa ikävän kivun sisäsyrjällä. Kipu tuntuu hieman ruhjevammalta eli se ei ole särkyä ja sen tuntee vain koskettaessa. Juoksufoorumin mukaan kyse voisi olla ns. hölkkääjän polvesta, johon hoitona suositellaan juoksutaukoa ja reisilihasten vahvistamista. Juoksemaan kannattaa palata vasta, kun kipu on polvesta kokonaan hävinnyt. 

Veikkaisin, että polvi kipeytyi lauantain ja maanantain paljaalla asfaltilla juoksemisesta. Kun koko talven on saanut hölkkäillä kuitenkin suht' pehmeällä lumella/jäällä, niin äkkiseltään asfaltti on tosi kovaa. Sen kovuuden pystyi oikeasti tuntemaan juostessa. Ei se anna yhtään periksi jalan alla. Lisäksi kipuiluun voi vaikuttaa sekin, että maanantain lenkillä jalat olivat todella väsyneet ja hölkkäämisestä oli rentous kaukana.

Niin paljon kuin mieli halajaa juoksemaan, taitaa kuitenkin olla fiksuinta jättää nyt ainakin tämän päivän reipasvauhtinen lenkki väliin ja korvata se kuntopyöräilyllä. Toisaalta eilisen "helteen" jäljiltä pyörätietkin ovat niin huonossa kunnossa sulaneen loskan jäädyttyä epätasaiseksi jäätiköksi, että varmaan nilkkojen hyvinvoinninkin kannalta lenkin väliin jättäminen voi olla ihan fiksua.

Asia, joka minua kaikista eniten tässä koko juoksuhommassa ihmetyttää on kuitenkin se, että oikea polvi, joka on kertaalleen operoitu ja josta puuttuu osa polvilumpiosta, ei ole oireillut koko harrastuksen aikana vielä kertaakaan. Ja tuon polven uskoin nimenomaan hajoavan ensimmäiseksi, jos jokin paikka tämän harrastuksen seurauksena antaa periksi. Tämän sanottuani kohta luultavasti valitan oikean polven oireilusta.

Flunssaa

Alkuviikosta alkanut kurkkukipu muuttui torstaina sen verran ikävän oloiseksi, että päätin suosiolla ilmoittaa itseni treenauksen suhteen sairaslomalaiseksi. Eilen, perjantaina, olo olikin sitten tosi voimaton ja nyt tänään nenä on alkanut vuotaa nonstoppina kurkkukivun jo hellittäessä. Kuumetta ei ole vielä toistaiseksi ole onneksi ollut. Treenit ovat kuitenkin jäissä tasan niin kauan, kunnes tämä olo tästä hieman normalisoituu, että tästä perus lentsusta ei tule mitään pitkäaikaisempaa peikkoa.

Keskiviikkona kävin kuitenkin kurkun kivistyksestä huolimatta heittämässä hieman kovemman intervallitreenin, kun en malttanut jättä väliinkään olotilan ollessa muuten ihan hyvä. Liekö tuo sitten vaikuttanut olotilan huononemiseen - mene ja tiedä. Treenissä oli kyse lähes täysillä vedetyistä muutaman minuutin vedoista muutaman minuutin kävelypalautuksin. Ottaen huomioon sen, kuinka pahalta tuo treeni tuntui - veikkaan, että ihan sataprosenttisessa tikissä en enää tuolloin ollut. Viimeisissä ylämäkeen vedetyissä vedoissa meinasi nimittäin taju lähteä mäen päällä vaikka sykemittarin mukaan ei menty vielä lähelläkään maksimimisykkeitä. Onni kuitenkin onnettomuudessa, että tämä sairastelu osui ns. kevyelle viikolle. Ei harmita niin paljon treenien väliin jäänti. Lisäksi väliin jääneet treenit on helppo ottaa "kiinni" tulevina viikkoina muutamien pk-lenkkien pituutta 5-10 minuutilla nostamalla.

Akillesongelma

Kai se on pakko pikku hiljaa myöntää, että tuossa vasemman jalan akillejänteessä/pohkeessa on jotain vialla. Eilen kävin juoksemassa huonosti auratuilla pyöräteillä reilun vitosen lenkin parilla viiden minuutin kovemmalla vedolla ja eikös tuo vasemman jalan pohje/akillesjänne sitten kotona kipuillut oikein kunnolla. Varmuuden vakuudeksi menin sitten vielä illalla koiran kanssa lenkillä ollessani astumaan pimeällä tieosuudella kuoppaan ja eikös se vasemman jalan nilkka nyrjähtänyt ikävästi. Onneksi ei käynyt pahemmin ja jalka kesti ihan hyvin astumista, mutta tänä aamuna nilkka oli ikävästi kipeä. Akillesjänteen jumitus loisti aamulla sen sijaan poissaolollaan, kun jaksoin eilen illalla sitä perusteellisesti venytellä ja hieroa. Edelleen leveä kantalihas on kuitenkin koskettaessa hieman arka eli jätän loppuviikon juoksut ihan suosiolla väliin. Kuntopyörä siis kutsuu taas! Ensi viikoksi on onneksi luvattu niin kovia pakkasia, että ei ihan kauheasti harmita, vaikka ulos juoksemaan ei pääsisikään.

Ensi viikolla olisi tarkoitus aloittaa treenaminen sitten tuolla Sepon n. 2 tunnin loppuaikaan tähtäävällä puolimaran ohjelmalla eli toivoa sopii, että tuo vasen jalka olisi ensi viikon loppuun mennessä siinä kunnossa, että sillä kehtaisi lähteä hölkkäilemään. Olisi kuitenkin ihan kiva saada tuo ohjelma vedettyä kunnialla läpi, niin ehkä se HCR ei olisi sitten ihan niin pahaa tervanjuontia toukokuun alussa. Nyt ei kuitenkaan auta muu kuin hieman keventää tuota juoksentelua ja toivoa parasta.

It's alive!

Heikunkeikun taas kaikille! Hiljaiseloa on riittänyt pitkään eli näin ekonomin matikalla melkein neljännesvuosi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että juoksu olisi jäänyt. Pikemminkin päinvastoin.

Blogihiljaisuus alkoi pienen liittymäsekoilun seurauksena ja olin käytännössä täysin ilman nettiä reilun kuukauden päivät. Sitten sairastuin sitkeään flunssaan ja käytännössä lenkkeilyyn tuli lähes kuukauden tauko. Kerran lähdin liian aikaisin vetämään PK-lenkkiäni pakkaseen ja flunssa iski takaisin kaikella voimallaan. Sitten makoilinkin ihan kiltisti niin pitkään, kuin vain oireita oli. Tuolloin oli motivaatio koko hommaan aika maissa ja blogikirjoittelu asian tiimoilta ei ollut ihan ensimmäisenä mielessä. Toisaalta tuo tauko paransi mm. vasemman jalan kantapään kipuilun eli eipä auta näin jälkikäteen ajatellen juuri valittaa. Tauko juoksemiseen taisi olla jalkojenkin mielestä ihan paikallaan.

Nyt ollaan kuitenkin noin kuukauden verran oltu ihan tikissä ja ehkä olisi pikkuhiljaa aika taas puhaltaa eloa tähänkin sammuneeseen netin kolkkaan. Eli juoksemassa olen käynyt blogihiljaisuudesta huolimatta tuota flunssaa lukuun ottamatta jatkuvasti ja kesän tavoitteetkin ovat selkeytyneet. Eli tarkoitus olisi juosta kaksi matkaa ensi kesänä. Ensin 7.5 Helsinki City Run eli tuttavallisemmin HCR. Sitten tuosta ajankohdasta kolme ja puoli kuukautta eteenpäin on toinen stadin juoksu eli Helsinki City Marathon, joka siis on ns. kauden päätavoite. "Tavoite" kuulostaa kovin juhlavalta, mutta siis tarkoituksena on raahautua reitti läpi hengissä ilman pahempia henkisiä tai fyysisiä traumoja.

Tänään ilmoittauduin HCR:iin tavoiteajalla 2:10. Periaatteessa idea on vain nautiskella ja katsoa mihin se riittää, mutta 2:10 lienee ihan realistinen tavoite nykyiseen juoksuvauhtiin peilattuna. Kymppi menee tuntiin, ja uskoisin, että about viidessä kuukaudessa vauhtia saa vielä jonkinverran rutistettua kovemmaksikin. Kaikkeni ainakin teen, että näin tapahtuisi.

Ja lenkkikaverinikin on muuten taas täysissä voimissaan. Lääkityksen, levon ja liikunnan oikealla suhteella vanha kunnon Watson on taas alkanut (sekin) nauttia juoksulenkeistämme. Tosin ongelmana nykyään on se, että oma vauhtini ei aina tunnu ihan riittävän koiralle ja lenkin lopussa Watson mulkoilee minua sen näköisenä, että "lisää pitäis saa'a". Saa nähdä pitääkö tässä vielä joksikin ultramatkojen juoksijaksi ruveta, että koiran saa tyytyväiseksi.

Motivaatio-ongelmia

Viime päivinä on blogin päivittäminen hieman jäänyt, johtuen lievästä motivaatio-ongelmasta. Kantapää nimittäin vihoittelee ja olo ei ole ihan perusterve, joten sanomattakin on selvää, että juokseminen ei ihan kauheasti innosta. Siitäkin huolimatta olen lenkillä käynyt. Eilen kävin pitkästä aikaa ihan rehellisellä kävelylenkillä. 8,4 kilometriä lastenvaunuja lykkien aikaan  1 h 10 minuuttia. Sykkeet pysyivät mukavasti 110 ja 125 välissä suurimman osan matkaa. Mäissä sykkeet sitten nousivat jopa 140 yli. Kaiken kaikkiaan kyseessä kuitenkin oli ihan reipas pk-lenkki, joka vieläpä tuntui tosi hyvältä.

Maanantaina kävin myös juoksemassa pienen pyrähdyksen. Juostessa ja hieman enemmän hengästyessä limaa irtoaa kurkusta ja hengitys ei kulje ihan samalla tavalla kuin normaalisti. Juoksu tuntuukin aika pahalta tällä hetkellä. Vasen kantapää on myös alkanut vihoitella myös juostessa, vaikka olenkin pehmusteita yrittänyt viritellä.

Aikamoista valitusta taas, mutta kun ei ole juoksijankaan fiilis kovin kummoinen, niin pakko valittaa. Olisi melkein parempi, että flunssa iskisi kunnolla ja menisi sitten pois. Nyt tämä on ihme kyttäilyä kun ei oikein tiedä, että pitäisikö olla kipeä vai ei. Olo on hieman voimaton ja uni maistuu enemmän kuin normaalista, mutta en silti voi itseäni sairaaksi sanoa.

Ei kai tässä auta muu kuin tunnustella omaa oloa...

Pitkis kahdessa osassa

Tarkoituksena oli jälleen juosta sunnuntaina hidas pitkä lenkki, joka tarkoittaa minun tapauksessani 10 kilometrin juoksentelua. Ilma oli eilen illalla mitä mahtavin, vaikkakin järkyttävän kylmä. Illan tarkkaa lämpötilaa en tiedä, mutta aamulla yhdeksän aikaan mittari näytti kahta lämpöastetta. Koska en kuitenkaan ehtinyt valoisan aikaan liikkeelle, lenkki kutistui 5,4 kilometrin peruslenkiksi johtuen riittävästi valaistujen lenkkipolkujen puutteesta (samaa lenkkiä kun en jaksanut alkaa uudestaan juoksemaan). Niinpä päätin näin maanantain kunniaksi käydä vetämässä sellaisen reilun viiden kilometrin aamulenkin, jolloin tuo 10 kilometriä täyttyy komeasti. Sain myös tuta sen syksyn hienouden, että vaikka yöt voivat olla hirmuisen kylmiä, aurinko lämmittää nopeasti ilman lähelle perinteisiä juhannuslämpötiloja.

Siinä missä illan viitonen meni mukavan kevyesti, aamun lenkki oli aikamoista puurtamista. Jalat olivat aamulla väsyneet alusta asti ja lopulta onnistuin tekemään pahimman mahdollisimman mokan, kun vedin reiteni hapoille alkulenkin pitkässä ylämäessä. Ensimmäistä kertaa maistoin veren suussani. Happojen jälkeen homma olikin sitten astetta vaikeampaa ja pienikin mäen nyppylä oli puskemista väsyneitä jalkoja vastaan. Loppupään yhdessä pitkässä ylämäessä oli vaihdettava suosiolla kävelyyn, kun jalat eivät enää tuntuneet pysyvän matkassa mukana. Lopun sitten taistelin juosten.

Oli mielenkiintoista huomata, että nyt jalat tekivät ensimmäistä kertaa stopin ennen kuntoa. Sykkeiden puolesta olisi nimittäin ollut varaa kiristääkin, mutta jalat eivät vain suostuneet yhteistyöhön. Oli aika absurdi fiilis, kun homma tuntui pahalta, mutta ei kuitenkaan pahemmin hengästyttänyt. Yleensä olen puuskuttanut henkitoreissani ennen kuin jalat ovat alkaneet valittamaan liiallisesta vauhdista.

Ja näin muistettaessa todettakoon, että kävin ostamassa paikallisesta hypermarketista juoksukenkiin silikoniset kantapäävaimennukset. Parin lenkin kokemuksella tuntuvat erinomaisen hyviltä. Kantapää tuntuu lenkkien jälkeen huomattavan paljon paremmalta.

Kevyt iltalenkki

Eilen illalla oli jälleen harvinaisen hieno ilta. Kuu valaisi kevyen udun läpi ja ilma oli raikkaan hapekas. Olosuhteet olivat siis todella hienot kaavailtua lenkkiä varten.

Tällä kertaa en suunnittellut reittiä etukäteen, vaan juoksin vain sinne, minne nenä sattui milloinkin näyttämään. Lisäksi yritin seurata katuvaloja, pimeässä juokseminen kun ei ihan hirveästi innosta. Lopulta lenkille tuli mittaa n. 5,7 kilometriä ja sykkeetkin pysyivät iloisesti kurissa. 145 keskisyke on peruslenkille aika passeli. Eniten kuitenkin ihmetystä herätti se, että keskinopeus nousi alhaisista sykkeistä huolimatta melko korkeaksi vauhdin ollessa noin 6 minuuttia per kilometri. Onko siis kunto nousussa, vai oliko nyt vain harvinaisen hyvä päivä?

Tänään olisi vuorossa lepopäivä ja huomenna kalenteriin on merkitty tunnin pk-lenkki. Katsotaan mennäänkö se pyörällä vaiko juosten. Kantapää taas hieman kihelmöi, joten voisi olla ihan fiksua antaa sille lepoa. Mutta katsotaan, kuulostellaan ja ihmetellään... tehdään päätöksiä sitten huomisen fiiliksen mukaan.