maanantai 29. kesäkuuta 2015

Se on kesä nyt!

Kesä on lähtenyt hienosti käyntiin. Lenkkeilyilmat ovat olleet mitä mahtavimmat (ei ole ollut ainakaan liian kuuma) ja valoa on riittänyt myöhään yöhön. Savonlinnakin on herännyt pitkästä talviunestaan näin oopperajuhlien alla. Ainoa asia mikä harmittaa, on että olen taas kamppaillut alkukesän kipeän polven kanssa.

Olavinlinna viikkoa ennen oopperajuhlien alkua. Vielä on rauhallista, mutta odottakaan vaan, kohta on väkeä kuin Lapissa ruska-aikana...
Kuten olen joskus aikaisemmin tainnut mainita, käyn pelaamassa silloin tällöin jalkapalloa ja niin kiva laji kuin se onkin, siinä jalkojen nivelet joutuvat aika kovalla rasitukselle. Lisäksi olen aidosti sitä mieltä, että kumirouhekenttää (eräänlainen tekonurmi) ei ole tarkoitettu aikuisten miesten jalkapalloilualustaksi. Kentän huonoin puoli on, että kun nappulakenkä siihen kerran kunnolla uppoaa, se ei anna periksi yhtään. Seurauksena saattaa olla ikäviä nilkan tai polven vääntövammoja. Itselläni kävi juuri näin - kenkä tarttui kiinni kenttään ja satakiloinen kaveri juoksi täydellä höyryllä päin. Pieni polven vääntöliike ja pelit on pelattu viikoiksi.

Onneksi juoksu kuitenkin on alkanut taas luonnistua ja kuntosalillakin pystyn tekemään lähestulkoon kaikki liikkeet kivuttomasti. Olen kuitenkin vakavasti alkanut miettimään, mitä tämän ikäisen ihmisen pitäisi enää harrastaa. Jalkapallossa alan jäämään nuorempien jalkoihin ja vamma-alttiuskin iän myötä kasvaa, joten pitäisikö vain ripustaa nappikset naulaan. Toisaalta jalkapallo ja sähly ovat erinomaisia koordinaatiota ja nopeutta kehittäviä lajeja. Niiden paikkaaminen muilla lajeilla tai harjoitteilla ei ole kovin helppoa.

Yksi Suomen kiistatta kovimpia maastosprinttereitä nähtiin pitämässä sadetta Savonlinnassa minun ikiomalla takapihalla. Pakkohan siitä oli kuva napata todisteeksi. Ei näyttänyt ukkonenkaan häiritsevän, sen verran kova jannu tämä Jussi on. 

Seuraavat kaksi viikkoa ehdin kuitenkin miettiä asiaa ihan rauhassa, koska minulla alkoi kesäloma. Ensimmäinen viikko menee terassia rakennellessa ja muita pikkuaskareita tehdessä, mutta loman toinen viikko on taas kesän odotettu matka Äkäslompolon rauhaan.

Lapin kesä on jokseenkin uskomaton kokemus ja monet hämmästelevät, kun kerron lähteväni lomallani pohjoiseen. Monet suuntaavat Lappiin ruska-aikana tai talvella, jolloin Lappi on myös todella kokemisen arvoinen, mutta Lapin kesä yöttömine öineen on jotain niin uskomattoman hienoa, että jokaisen pitäisi se vähintäänkin kerran elämässään kokea.

Parasta Lapin kesässä on hiljaisuus ja rauha. Erämaassa oikeasti tuntee yksinäisyyden ja ymmärtää kuinka katoavan pieni hiukkanen sitä loppujen lopuksi kaiken keskellä onkaan. Niin sanottuihin sesonkiaikoihin hiljaisuutta toki löytyy suosituimpien turistirysien ulkopuolelta. Kesällä on kuitenkin mahdollista nähdä parhaimmat (luonnon)nähtävyydet ihan omassa rauhassa.

Juoksijalle Lapin kansallispuistot tarjoavat lisäksi aivan mahtavia harjoitusmaastoja. Kävelyvaellukset rinkka selässä ovat mitä parhainta pk-treeniä tai vaihtoehtoisesti puistoissa on loistavia juoksulenkkeilyyn sopivia päiväreittejä. Polkujuoksun ystäville useita kansallispuistoja (myös Lapin ulkopuolella) voisi hyvällä syyllä kutsua juoksijan taivaaksi, Ja jos tykkää valokuvata, upeita maisemia riittää. Lisätietoa niin Lapin kuin muistakin Suomen kanssallispuistoista ja ulkoilualueista löytyy Luontoon.fi-palvelusta.

Ei nyt ihan Lapin maisema, mutta osaa se luontoäiti täällä etelässäkin maalata. Saimaa iltavalaistuksessa.
Parista viime kesästä viisastuneena, ajattelin tänä kesänä lähteä pohjoiseen kunnon kameralla varustettuna. Vaikka järjestelmäkamera tuo lisäpainoa vaelluksille ja liikkumiselle, niin päätin viime kesän reissun jälkeen, että ilman kunnon kameraa en enää Lappiin lähde. Enkä muuten sen puoleen lähde enää mihinkään muuallekaan. Muutaman päivän kokeilu Nikonin D3200-kameralla sai minut vakuuttumaan, että kuvanlaatu maksaa vaivan kantaa painavaa mötikkää mukana. Muutamia harjoitusotoksia laitoinkin kuvittamaan myös tätä päivitystä.


torstai 4. kesäkuuta 2015

Paluu juoksemaan!

Heinäkuussa juostava Pyhän Olavin maraton tulee rikkomaan kahden vuoden tauon numerolappu rinnassa juoksemisesta. Tosin tällä kertaa aion juosta vain puolikkaan puolikkaasta eli 10,6 kilometriä. Samalla pyrin taas jatkamaan blogin säännöllistä päivittämistä. Sana painolla pyrin, koska kokemus on osoittanut, että olen mahdottoman huono bloggaaja.

Kokemus on myös osoittanut, että olen mahdottoman huono juoksija. Kärsin vaivoista ja vammoista keskimääräistä kuntomaratoonaria enemmän. Siihen olen kuitenkin määrätietoisella tekemisellä pyrkinyt saamaan muutosta. Ehkä siis määrätietoiselle tekemisellä ja itseäni tutkiskelemalla opin myös paremmaksi bloggaajaksi.

Se määrätietoinen tekeminen, jolla olen pyrkinyt kehittämään itseäni paremmaksi juoksijaksi, on monipuolisuus. Tärkein asia monipuolisten kehityskohteiden listalla on kuitenkin ollut lihaskunto. Silmämääräisesti voimaa on tullut lisää koko kroppaan ja myös juoksutekniikka osoittaa samaa. Kahden eri juoksuvalmentajan suusta olen saanut vain muutamia pieniä parannusehdotuksia, ja pääosin viesti on ollut, että näyttää todella hyvältä. Edelleen kuitenkin joudun työstämään askeltiheyttä, joka on tällä hetkellä hieman vauhdista riippuen 170 molemmin puolin. Tavoitteena olisi se 180 tai yli. hieman nopeammalla askelrytmillä olisi tarkoitus pyrkiä korjaamaan aavistuksen verran liian eteen tuleva askellus.

Olen tehnyt kaiken kaikkiaan todella paljon töitä nimenomaan juoksutekniikan puolella. Olen oikeastaan tehnyt juoksuharjoittelussani yhden perustavaa laatua olevan muutoksen, joka on seurausta kaikesta lukemastani ja kuulemastani. Koko tarina on liian pitkä tässä yhteydessä kerrottavaksi, mutta ehkä saatan palata siihen myöhemmin. Lopputuloksena kuitenkin on, että olen siirtynyt käyttämään pääasiassa lähes vaimentamattomia ja kiertolöysiä zero-drop kenkiä ja siirtänyt ison osan juoksutreeneistä metsään, kivikkoisille ja juurakkoisille poluille, Samalla olen tietoisesti ja tiedostamatta hionut juoksutekniikkaani päkiäaskelluksen suuntaan. Ja tulokset ainakin ulkopuolisen silmiin näyttävät hyvältä ja toisaalta asianomaisesta muutokset tuntuvat hyviltä. Nyt kesän tullessa tarkoitus olisi hioa juoksutekniikkaa hieman lisää jättämällä kengät välillä kokonaan kotiin juoksulenkkien ajaksi.

Kipujen osalta tilanne tällä hetkellä on se, että alaselkä toisinaan vihoittelee. Se ei kuitenkaan estä juoksemista ja itse asiassa juoksu näyttäisi jopa auttavan selkävaivoihin. Juoksulenkin jälkeen selkä on monesti paremmassa kunnossa kuin ennen lenkkiä. Jos tilannetta vertaa siihen, kun juoksin pääosin asfaltilla ja tuetuilla kengillä, ero on huomattava. Taisin muutaman kerran tässäkin blogissa valittaa, kuinka kipeäksi selän , pakaran ja oikeastaan koko lantion alueen juoksulenkeillä sain. Toki voi olla, että riemuitsen ennenaikaisesti, mutta ainakin nyt näyttää hyvältä.

Toinen asia mitä olen käynyt läpi, on Garminin keräämä juoksuaineisto. Se osoittaa aika karulla tavalla sen, että vaikka itse kuvittelin aikaisemmin juokseneeni vaihtelevilla nopeuksilla ja sykkeillä, itse asiassa en näin tehnyt.

Olen kevään aikana ottanut osaa pariinkin juoksukouluun ja siinä sivussa olen päässyt hapottamaan itseäni todella tehokkaasti (toinen työpaikan tarjoamana). Ja kun olen hapottanut itseäni, olen tajunnut, että sitä vauhtireserviä ja sen myötä myös sykereserviä on jäänyt nimenomaan sinne reserviin.

Kevään aikana olen juossut 5 x 1000 metrin testin, jossa vauhtia kasvatetaan pikkuhiljaa siten, että ensimmäinen kilometri mennään lähes kävelyvauhtia ja viimeinen kilsa mennään niin kovaa kuin päästään. Vaikka ihan kaikkia tehoja en tuossa saanutkaan itsestäni irti maksimisykkeen jäädessä 163 lyöntiin, oli tasan neljän minuutin kilometri parempi kuin uskalsin toivoa. Käytännössä ennen tuota lenkkiä olin kevään aikana juossut ehkä noin 100 kilometriä tai jonkin verran alle. Tosin pallopelejä ja muuta liikuntaa oli sitten tullut sitäkin enemmän.

Viime sunnuntaina kävin laktaattitestissä, jossa pääsin myös mukavasti hapottamaan itseäni. Laktaattitesti ideana on, että juostaan jokin ennalta määritelty matka, jonka jälkeen mitataan veren laktaatit, juostaan uudestaan hieman kovemmilla tehoilla ja mitataan laktaatit ja niin edelleen. Näin jatketaan uupumukseen saakka.

Käymässäni testissä juostiin 600 metriä, jonka jälkeen palauteltiin sormenpäästä napattavan veren oton verran ja sitten taas jatkettiin. Aloitin 125 sykkeillä ja nostin vauhtia jokaiseen vetoon sen verran, että sykkeet nousivat noin kymmenellä pykälällä. Kaikkinensa sain juosta kuusi vetoa ennen kuin homma oli osaltani ohi. Viimeinen veto oli itse asiassa toiseksi viimeistä hitaampi, vaikka sykkeet viimeisessä vedossa kovemmiksi nousivatkin.

Mutta mitä ihmettä ne laktaattitestin tulokset sitten paljastivat? Käytännössä ne sanoivat, että aerobinen kynnys on noin 145 lyönnin kohdalla ja anaerobisen kynnyksen raja on 155 lyöntiä. Maksimisyke testissä oli 169. Vauhdeissa 145 tarkoittaa hieman alle kuuden minuutin hölkyttelyä kilometrillä ja 155 jonkin verran alle viiden minuutin kilometrivauhtia. Maksmisykkeellä vauhti asettui lähestulkoon 3:30 vauhtiin. Tosin testitulosten tulkinnassa oli sellainen pikku mutta, että jo levossakin laktaatti oli hieman koholla ja varsinaisesti se ei lähtenyt laskemaan kevyellä hölkällä. Käytännössä aerobinen kynnys on käsittääkseni se taso, jolla laktaatti nousee ensimmäistä kertaa yli lepotason. Näin ei siis minun laktaattikäppyräni toiminut, joten testaaja joutui hieman tulkitsemaan. Jälkikäteen mietin, että mahtoikohan edellisen aamun tiukahko salitreeni vielä vaikuttaa noihin tasoihin. Olisi ehkä pitänyt jättää se tekemättä.



Joka tapauksessa ajatus on, että suurin osa treenistä pitäisi tapahtua tuolla 120-135 lyönnin tuntumassa. Eli juostessa aikaa yhteen kilometriin pitäisi käyttää noin 7 minuuttia. Vauhtikestävyyttä pitäisi sitten yrittää työstää näin alkuun tuolla 5 minuutilla alkavilla kilometrivauhdeilla.

Testeistä ei kuitenkaan ole mielestäni juurikaan hyötyä, jos niitä ei peilaa tavoitteisiin. Nyt kun olen päättänyt lähteä juoksemaan heinäkuussa Pyhän Olavin varttimaratonin, niin näillä tiedoilla se pitäisi päästä alle 50 minuutin, kun tehokasta treeniaikaakin on vielä jäljellä vaikka kuinka paljon. En kuitenkaan revi juoksutrikoitani tai heitä lenkkareita roskiin, jos tavoite ei täyty. Enemmän toivon, että kaikki juoksutekniikkaan, lihaskuntoon ja monipuoliseen treeniin käytetyt tunnit auttavat minua pysymään siinä kunnossa, että tuon juoksun jälkeen paikat ovat kunnossa ja into juoksuun säilyy. Maratonille alkaa taas vaan kummasti tekemään mieli, kun juoksu kulkee kivuttomasti...