Taas on tovi vierähtänyt edellisestä postituksesta. Lenkillä on käyty jotakuinkin ahkerasti, tosin niin kutsuttu muu elämä tunkee joka välissä tielle.
Marraskuusta lähtien ehkä suurin henkinen painolasti on tullut pirullisen pitkästä työmatkasta. Pimeässä ajaminen mutkaista pientä tietä pitkin noin pari tuntia päivässä on henkisesti kuormittavaa. Olen yrittänyt asennoitua matkaan siten, että se on niin kutsuttua omaa aikaa, mutta eipä ole onnistunut. Autossa istuminen ei muutu lenkiksi vaikka kuinka sitä mielikuvilla yrittäisi sellaiseksi muuttaa. Pikemminkin ajaminen on työtä, joka vähentää vapaa-aikaa.
Ratkaisuna tähän ongelmaa mietimme tietenkin asunnon ostoa samalta paikkakunnalta kuin työpaikkakin on. Niinpä kävimme joulukuussa katselemassa noin kymmenkuntaa myynnissä olevaa taloa. Kaikki asiat huomioiden kävi kuitenkin aika nopeasti selväksi, että Savonlinnan asuntojen hintataso on kohtuuton. Omakotitaloja on myynnissä paljon, ne ovat melko iäkkäitä ja ne ovat olleet pääosin myynnissä todella pitkään. Ekonomin opeilla hinta ja kysyntä eivät siis ihan täysin kohtaa. Hintatson lähtiessä sieltä kahdesasadastatuhannesta reilusti ylöspäin mietimme myös vakavasti rakennusprojektin aloittamista (tiedän, uusmaalaiset lukijat varmasti tuhahtavat näille hinnoille, mutta silti...). Lähtökohtaisesti samalla hinnalla jolla olisi saatu noin 30 vuotta vanha omakotitalo, olisimme rakentaneet upouuden 140 neliöisen talon.
Rakentamisessa kuitenkin korpesi se, että Savonlinnassa ei ollut vapaana kunnollisia tontteja ja toisaalta muutto uuteen asuntoon olisi venähtänyt ensi talveen.
Uusi vuosi kuitenkin onneksi vaihtui ja uusiakin asuntoja alkui tipahdella myyntiin.
Edelleen yleisestä hintatasosta voi olla montaa mieltä, mutta toisaalta sekaan mahtui yksi ihan selkeästi "oikein" hinnoiteltu talo. Soitto kiinteistönvälittäjälle pari päivää kohteen myyntiin tulon jälkeen paljasti, että talosta oli jo jätetty ehdollinen hyväksytty tarjous. Joku muukin oli siis tajunnut hinnan oikeuden. Talon suurin ongelma meille oli se, että siitä "puuttui" yksi makuuhuone ja kun kävin sitä eräs ilta katsomassa, olin ennen sisään menoa valmis hylkäämään talon ihan vain tuosta syystä.
Mutta niin se vain joskus napsahtaa kohdalle ihan tahtomatta. Talo oli ihan juuri sitä mitä haettiin: suhteellisen uusi ja fiksusti rakennettu. Remonttia ei ihan heti tarvita, kun pinnat ovat oivassa kunnossa. Siinä sitten mietin että onko se yhden huoneen puuttuminen kuinka huono asia, kun olemassa olevat huoneet ovat sitten sitäkin tilavampia.
Edelleen meni pari päivää kunnes sain vaimon mukaan katsomaan taloa. Koko ajan oli pieni pelko persiissä siitä, että jos tarjouksen jo jättänyt ostaja saa oman rivarinsa myytyä, talo menee heti. Niinpä päätös piti tehdä aika nopeasti. Muutaman tunnin miettimisen jälkeen homma oli selvä: jätimme talosta tarjouksen. Ensimmäinen tuli bumerangina takaisin uudella hinnalla, mutta loppujen lopuksi kaupat syntyivät myyjän vastatarjouksen myötä.
Nyt sitten pari viikkoa on käytetty aika tehokkaasti lainaneuvottelujen parissa ja huonekaluostoksilla, kunnes tänään viimein kauppa sai lopullisen sinetin kauppakirjan allekirjoituksen myötä. Tärkeintä kuitenkin kaikessa on sen henkisen taakan laskeutuminen pois harteilta, joka tähän koko prosessiin liittyi. Nyt ehkä voi - toivottavasti - keskittyä paremmin kunnon kohottamiseen kevään koitoksia varten. Tosin nyt pitää varmaan ensi parannella tämä flunssan alku, joka nyt on päällä...
Paljon selitystä, mutta ehkä taas kevään myötä päivityksiäkin alkaa tippumaan. Kunhan nyt vain asetumme ensin uuteen kaupunkiin (jossa katuvalot muuten loistavat kymmenen jälkeenkin. Jes!).
Edit: pahoittelut, että aiemmin teksti oli yhdessä putkessa ilman kappalejakoja. Varmasti aika työläs lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti