Hyvää joulua!

Rauhallista ja lämmintä joulua kaikille! Syökäähän kinkkua ja laatikoita kohtuudella ja muistakaa käydä lenkillä.

Viime viestissäni kertomani rytmihäiriöt ovat nyt takana päin ja lääkäriltä tuli terveen paperit. Itselläni on ollut sitkeämmän flunssaa kohta jo lähes kuukauden verran ja lääkäri epäili, että mahdollisesti tuo häiriö oli jonkinlainen etiäinen tälle lentsulle. Lääkärin mukaan verikokeiden arvot olivat ihan "superhyvät". Mitä flunssaan tulee, niin kuume meni ohitse nopeasti, mutta räkätauti on jatkunut nyt jo pidemmän aikaa. Ja kun olo ei ole ollut ihan paras mahdollinen, on treenimotivaatiokin ollut vähän kateissa. Asiaa ei ole helpottanut reilun kymmenen tunnin työpäivät ja loppumaton pimeys.

Ikävintä tässä kaikessa on se, että suorituskyky tuntuu ottaneen takapakkia. Sykkeet huitelee normaalia korkeammalla jo ihan pk-lenkeillä ja vk-lenkeille ei uskalla lähteä ennen räkätaudin helpottamista. Eilen salillakin tuli kesken vatsarutistusten niin totaalinen stoppi, että en ole ennen vastaavaa kokenut.

Mutta tänään jätän lenkin väliin ja syön ihan liikaa. Huomenna sitten hölkkäämään täydet enrgiavarastot tyhjiin, että jaksaa sitten taas syödä vähän lisää liikaa...

Häiriöitä rytmissä

Blogin päivittämisen rytmi on ollut viime aikoina verkkainen. Osittain tämä johtuu ihan pirunmoisesta kiireestä, osin saamattomuudesta. Pienen pieni syyllinen on myös se, että ei ole ollut oikein asiaa.

Vaikka blogi onkin päivittynyt verkkaisesti, kunnosta olen kuitenkin pyrkinyt pitämään hiljaiselonkin aikana huolen. Vuoden pimein vuodenaika tuo kuitenkin myös siihen omat haasteensa. Ensinnäkin lenkille lähtö on huomattavasti vaikeampaa pimeällä. Viime viikkoina ei oikeastaan kertaakaan ole tullut sellaista fiilistä iltaisin, että haluaisin lähteä lenkille. Joka ikinen kerta on ollut enemmän tai vähemmän oman itseni pakottamista. Toisinaan lenkit ovat tuntuneet jopa tosi hyviltä ja olen iloinen, että taas lähdin. Toisinaan taas koko lenkki tuntuu niin uskomattoman v*ttumaiselta touhulta, että mietin mitä järkeä koko touhussa ylipäätään on. Onneksi lenkin jälkeen on aina ollut kuitenkin ihan hyvä fiilis.

Viime sunnuntaina tuli kuitenkin lenkillä vastaan jotain odottamatonta. Tarkoituksena oli juosta sellainen mukavalta tuntuva vk-lenkki suht' kovilla sykkeillä ja alku olikin tosi lupaava. Homma tuntui hyvällä tavalla epämukavalta eli juuri sellaiselta miltä hyvä vk-lenkki tuntuukin. Noin 4,5-5 kilsan kohdalla hengityksen kanssa tuli kuitenkin jokin ongelma ja lopulta oli pakko hidastaa vauhtia. Lenkin loppupuolella sain taas kuitenkin juoksun rytmistä kiinni ja juoksu meni tosi rullaavasti loppuun.

Suihkun jälkeen aloin sitten katsella Garminin dataa lenkistä ja ensiksi iski silmään maksimisyke 200. Eipä siinä vielä mitään, mittari on temppuillut aiemminkin, mutta sitten kun katsoin tarkempaa syketietoa tuo huippu osuu juurikin siihen 4,5 kilsan kohtaan, kun homma tuntui aidosti vaikealta. Kyseessä oli siis sydämen rytmihäiriö. Joskus aiemminkin olen vastaavia tuntemuksia kokenut, mutta tällä kertaa pelästyin. Koko illan ja vielä seuraavan päivänkin vointi oli nimittäin hieman epämääräinen. Maanataina soitin itsellen lääkäriajan ja tänä aamuna kävin vastaanotolla.

Vastaanotolla sitten tajusin, että ei tämä ihan niin pikku juttu olekaan. Lääkäri oli mietteliäs ja määräsi läjän verikokeita ja EKG:n. Verikokeisiin ehdin vasta ensi keskiviikkona. EKG:hen pääsin heti ja se oli periaatteessa ihan ok, syke oli aika matala ja toisaalta lääkäri puhui jotain vähäisestä läpän paksuuntumisesta, joka kuitenkin on ihan normaalia pidemmän juosseille. Sanoin kyllä, että alta kolme vuotta olen enemmän tosissani lenkkeillyt, mutta siihen ei sitten hän oikein mitään sanonut. Totesi vain, että ei tässä vielä pidä epäillä sydänlihastulehdusta. Neuvona oli, että pitää opetella juoksemaan rauhallisemmin. Yritin kyllä sanoa, että sunnuntain lenkki oli sellainen harvinaisempi tapaus, ja että yleensä kyllä ihan rauhassa kölkyttelen, mutta taisi lääkärillä olla sellainen ennakkoasenne. Toisti vain, että kölkyttele hitaammin ja viikottain voisi pitää vähän lepopäiviäkin. Ajattelin noudattaa lääkärin neuvoa ainakin ensi viikon verikokeiden tuloksiin asti. Mutta pakkohan se on reippaampiakin lenkkejä juosta talven aikana tai muuten olen ihan totaalijumissa keväällä.

Että sellaista tällä kertaa... toivottavasti jatkossa juoksut sujuu suunnitellusti eikä tule pakkolepoa. Se se vasta söisi miestä, jos kohta ei tuo lenkkeilykään aina kovin kivaa ole. Lunta saisi tulla, niin pääsisi hiihtämään.

Päivitystä kiireen keskeltä

Ensimmäinen osa Tukholman maratonmatkasta on nyt maksettu. Itse asiassa se on maksettu jo parisen viikkoa sitten, mutta itseaiheutetun ajanpuutteen vuoksi on blogin päivittäminen jäänyt vähiin. Viking Gabriellalla olisi siis tarkoitus lähteä 31.5.2012 kohti Tukholmaa. Kesäkuun alkuun on toki pitkä aika, mutta se tuntuu nyt pyörivän mielessä joka päivä. Mutta siksihän siitä maksettiin, että talven treeneissä on selkeä tavoite mielessä. Jokainen löysäilty treeni iskee kapuloita rattaisiin Tukholman kaduilla.

Viime viikko olikin treenien puolesta uuttera. Kuutena päivänä seitsemästä olin liikkumassa enemmälti ja varsinaista hikiliikuntaa oli noin seitsemän tuntia. Juoksua oli noin puolet liikutusta ajasta. Sen lisäksi kävin kaksi kertaa salilla ja toisella kertaa tein salilla lisäksi 45 minuutin aerobisen treenin soutulaitteessa ja kuntopyörällä.

Tunnin vakio sählyvuoro oli myös ohjelmassa. Viime viikolla oli tämän syksyn ensimmäinen peli vaihtomiehen kera ja sen huomasi heti jaloissa. Lyhyetkin palautukset virkistävät kummasti ja olo ei ollut vuoron jälkeen läheskään niin väsynyt kuin aiemmin. Maalejakin tuli mätettyä oikein urakalla vaikka meillä ei niitä varsinaisesti lasketakaan.

Sunnuntaina kävin vielä lätkimässä sulkapalloa pojan kanssa. Siinä ei varsinaisesti hikea saa pintaan, mutta on upeaa huomata miten tuollainen seitsemänvuotias kehittyy vauhdilla. Ensimmäisellä sulkapallovuorolla muutama viikko sitten palloon osuminenkin tuotti pojalta tuskaa, mutta nyt viimeksi meillä oli jo ihan pelin näköistä touhua, vaikka vielä ihan pallottelulinjalla mentiinkin. Laskeskelin, että tuota kehitysvauhtia jään viimeistään keväällä ihan täysin jalkoihin eli pakko ilmeisesti kohta varata toinen vuoro omiin treeneihin...

Olen myös käynyt verkossa ostoksilla. Uudet juoksukengät himottaisi, mutta vielä toistaiseksi on pakko ollut sijoittaa ylimääräisiä varoja jemmaan rahastoihin, kun varsinaista akuuttia tarvetta lenkkareille ei ole. Sen sijaan olen kuullut niin paljon hyvää SPIbeltistä, että olihan miun pakko itselle sellainen hommata.

Kyseessähän on pieni vyölaukku, joka on suunniteltu nimenomaan liikkumiseen. Se ei hölsky, hierrä eikä hiota. Siihen mahtuu kännykkä, luottokortti ja avaimet eli juuri ne tavarat, joita ei tiedä mihin ne lenkillä sulloisi. SPIbeltin hienoin puoli on kuitenkin se, että tavaratkaan eivät menossa heilu vaan pysyvät hienosti ojennuksessa. Ihan perusmalliinkaan en tyytynyt vaan ajattelin olla kaukaa viisas ja valita hieman hinnakkaamman, mutta paremmilla ominaisuuksilla varustetun mallin. Valitsemassani mallissa löytyy paikka kuudelle urheilugeelille ja lisäksi se hylkii vettä. Varmuuden vakuudeksi hommasin vielä lisävarusteena paketin (3kpl) täysin vesitiiviitä pusseja kännykälle.

Tuo vyö on jo sinänsä ihan turvallisuuskysymyksin täällä metsän siimeksessä. Kännykkä olisi aina hyvä saada johonkin mukaan, kun sitä ei koskaan tiedä minkä kokoinen karhu puskasta hyppää eteen. Olen huomannut, että ambulanssin tilaaminen kännykällä on huomattavasti huutamista tehokkaampi tapa varmistaa, että se auto myös oikeasti tulee paikalle hädän hetkellä. Niin... ja onhan tuosta sitten apua noissa juoksutapahtumissakin. Kaiken arvokkaan saa mukaan vyötärölle eikä tarvitse jättää niitä epämääräisiin säilytyksiin, joita kukaan ei valvo.

Mutta joo, meni aika vahvasti myyntipuheen puolelle. Toisaalta on se niin hyvä, että voin vilpittömästi suositella kaikille. Vaikkapa ihan kohtalaisen ok joululahjaidea aktiiviselle ihmiselle :)

Hapokasta sähläämistä

Eilen oli pitkästä aikaa sählyssä ihan kunnolla jengiä ja se näkyi heti pelin tasossa. Se myös tuntui omassa henkilökohtaisessa kropassani. Ihan huomaamattani hapotin itseni parissakymmenessä minuutissa sellaiseen kuntoon, että olisin ollut valmis lähtemään vaihtopenkille vetelehtimään. Mutta meidän peleissä kun ei vaihtopenkkiä tunneta eikä sitä virallisesti kaivatakaan, niin pakko oli vaan punnertaa. Kivaa se kuitenkin omalla tavallaan oli, vaikkakin vähän tuskaista. Pari maaliakin sain iskettyä, mikä on aina mainitsemisen arvoinen asia, koska kovin usein niitä ei kohdalle osu.

Pelin jälkeen kävin vielä salilla pyörähtämässä vatsalihasten ja yläkropan treenin merkeissä. Punttisalin paras puoli on kehityksen konkreettinen huomaaminen. Kuukausien myötä sarjoissa käytetyt painot ovat lihoneet ja/tai tehdyt sarjat ovat pidentyneet. Ja jollain perverssillä tavalla jopa pidän saliharjoittelusta, vaikka se on järjellisesti ajateltuna ihan hanurista. Ehkäpä oman kehityksen näkyminen niin selvästi on se saliharjoittelun osa-alue, joka koukuttaa. Hapokkaan sählytreenin jälkeen salilla käynti on tosin ehkä harvinaisen tyhmä ajatus. Jollain tapaa väsyneelta punttien nostelu nimittäin tuntui.

Suurin uutinen tällä viikolla kuitenkin on yksi tehty päätös. Tänään tuli nimittäin ilmoittauduttua Tukholman maratonille ensi kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Päätös oli suht' helppo sen jälkeen, kun sain houkuteltua jo useampia maratoneja juosseen serkkuni mukaan reissuun. Kaleva Travelilta tilasin pakettimatkan, joka sisältää laivamatkat Vikingin Gabriellalla mennen tullen ja itseni kiduttamisen Tukholman kaduilla kesän alkamisen kunniaksi. Eli nyt on treenattava koko talvi ihan tosissaan, koska kesäkuussa tunnen jokaisen talvella väliin jätetyn treenin jaloissani. Rahalla pystyy siis ostamaan itselleen jopa treenimotivaation! Ja rahalla ei muka saa kaikkea...

Ensi kauden suunnittelua

Olen nyt pari viikkoa ottanut reenien osalta aika rennosti puolimaran jälkeen. Nyt on siinä mielessä kummallinen olotila, että mikään paikka ei ole pahemmin kipeä. Toisaalta olen ollut ihan uskomattoman väsynyt töiden takia. Vaihdoin nimittäin työpaikkaa tuonne 75 kilometrin päähän ja 150 kilometrin työmatkat päivittäin eivät ole kivoja, koska ne venyttävät työpäivän sinne kymmenen tunnin tietämiin. Siinä kun sitten yrittää repiä vielä aikaa liikunnalle ja perheelle, niin vaikea yhtälö on valmis. Ja yhtälön ratkaiseminen työpäivän jälkeen nuutuneena ja väsyneenä on uskomattoman vaikeaa.

Mutta ei auta - jos nimittäin aion ensi vuonna kunnialla Tukholman maratonin selvittää, niin treenattava on. Ja ottaen huomioon omat lahjani lajiin, niin on treenattava kovaa ja paljon tai ainakin paljon. Se tietää monta yksinäistä kilometriä Puumalan kylmässä ja pimeässä talvessa. Onneksi on tuo dalmis Watson, joka on ainakin kuntonsa puolesta ihan loistava lenkkikaveri. Juttukaveriksi siitä ei vain ole, mutta onneksi olen perinteinen suomalainen tuppisuu, joten ei haittaa.

Ensi kauden ykköstavoite on siis Tukholma. Se ei ehkä ole tuloksellisesti se kauden päätavoite, mutta ensimmäisenä maratoninani siihen sisältyy odotusten ja mielikuvien kautta varmasti ne suurimmat tunteet. Odotan kokevani ne samat pelot ja samat epäilyt ennen kisaa kuin viime keväänä ennen Helsinki City Runia ja toivon voivani kokea HCR:sta poiketen uskomattoman hienon fiiliksen maalissa sillä, että en aseta itselleni ensimmäiselle maralle muita tavoitteita kuin maaliin pääsyn - mieluiten omin jaloin ja hengissä. Luonnollisesti jonkinlainen kisasuunnitelmahan pitää rakentaa ja sitä kautta aikatavoitekin tulee ajankohtaiseksi, mutta varsinaisesti aikaa aion juosta vasta elo-syyskuussa. Silloin tavoitteena on painaa niin paljon alle 4 tunnin kuin mahdollista. Tarkka aika ja paikka on vielä auki, joten hyviä ehdotuksia otetaan vastaan.

Kauteen mahtuu kuitenkin myös tärkeitä puolimaroja. HCR:lla on tarkoitus lähteä testaamaan talven jäljiltä kuntoa. Se on juuri sopivasti noin kuukauden verran Tukholmaa ennen, joten voin juosta sen testijuoksuna ja suunnitella sen pohjalta Tukholman maran tavoitevauhteja. Treenien osalta en kuitenkaan aio vielä keväällä varsinaisesti nostaa millään tavoin vauhteja, vaan tarkoituksena on kokeilla valmennusoppaiden ajatusta 26 viikon pk-kaudesta, jolloin juostaan pääasiassa hitaasti nylkyttäen määrää. Mukaan toki sotketaan vähän vk-lenkkejäkin, mutta noin niinkuin pääperiaate on rakentaa rautainen kestävyyspohja talven aikana, mikä sitten jalostetaan vauhdiksi kesän aikana. Teoriassa kuulostaa niin pirun fiksulta, että se ei voi toimia. Mutta näin akateemisen koulutuksen saaneena on pakko uskoa, että se toimii.

Tukholman jälkeen noin kuukauden kuluttua heinäkuun alussa on sitten Mikkelissä Marskin Kierros, joka meinasi viime kesänä koitua turmioksi. Nyt olisi tarkoitus mennä ottamaan niskalenkki tuosta reitistä ja parantaa viime kesän tulosta puolella tunnilla. Jos siinä onnistun, niin ensi kauden virallinen tavoite juosta puolimara alle 1:47 on aika pirun lähellä kauden viimeisissä kisoissa, kun ideana olisi, että paras isku tuunataan sinne syyskuulle.

Heinä-elokuun vaihteesta haen vielä yhden puolimaran kisakalenteriin. Sekin on vielä auki, mutta Savonlinnan puolimara kiinnostaisi kovasti. Jos se ei osu ajallisesti liian lähelle Mikkeliä, niin se tulee olemaan välikisana ennen kauden toista maratonia.

Kauden päätös on sitten tämän kauden tapaan pääkaupunkijuoksu. Tykäistyin reittiin ja tapahtumaan kokonaisuutena sen verran, että veikkaanpa olevani tapahtuman vakikävijä vuosiksi eteenpäin. Suosittelen kyseistä tapahtumaa täysin varauksetta muillekin. Vertailukohtaa ei paljoa ole, mutta kyllä sen tietää kun jokin toimii tai ei toimi. Taas todennäköisesti ennätysaikaa haetaan, riippuen tosin hieman tätä kisaa edeltävän maratonin ajankohdasta. Palautuminen ratkaisee aika paljon.

Siinä olisi sitten hieno kisasuunnitelma, jonka toteutus on sitten täysin toinen asia. Loukkaantumiset ja pienemmät vaivat voivat sotkea ihan kaiken, kuten mennyt kausi hyvin osoittaa. Tosin tällä kertaa menneestä voi ottaa oppia ja toivottavasti oppia myös otetaan. Ehkäpä ainakin se on opittu, että tärkeintä ei ole se mitä teen niinä 12 viikkona ennen maratonia, kun noudatan jotain juoksuohjelmaa. Tärkeintä on se mitä teen sen 12 viikon ulkopuolella - siellä luodaan se kunto, jolla se mara juostaan sinne tavoitteeseen. Sitä en ollut sisäistänyt ennen kuin kokemus osoitti sen kantapään kautta ja on se kokemus vaan niin pirullinen, että kipeää sen opetukset tekee.

Mennyt kausi ja mitä siitä opimme

Kesän käännyttyä vääjäämättä kohti syksyä, lienee aika katsella hieman taaksepäin mennyttä kesää ja pohtia hieman mikä onnistui ja mikä meni vikaan. Loppujen lopuksi tähän kauteen mahtui monenlaisia fiiliksiä ja pituuttakin kisakaudelle kertyi mukavat viisi kuukautta.

TALVI 

Viime talven treenit jäivät näin jälkikäteen tarkasteltuna melko vähiin ja olivat kovuudeltaan vääränlaisia. Toisin sanoen kilometrit jäivät pieniksi ja hidasta matalatempoista treeniä oli suhteessa liian vähän. Erityisesti pitkät harjoitteet loistivat kokonaan poissaolollaan, pisimpien juoksu-/hiihtolenkkien jäädessä noin puolentoistatunnin tietämiin. Oppina tästä lienee se, että ensi talvena käytän aikaa kerran viikossa pidempään treeniin sen 2-3 tuntia. Lisäksi tehot tulee pitää koko talvikauden tietoisesti tosi alhaalla, jotta kevääseen tultaessa intoa riittää vk-treenien lisäämiseen ohjelmaan.

KEVÄT 

Ottaen huomioon, että kevään ehdoton ykköstähtäin oli Helsinki City Run (HCR), oli kunto tuolloin aika pahasti poskellaan. Tuolloin syytin flunssaa, mutta jälkikäteen mietittynä ainakin hyvin vahva osasyyllinen oli talvella huonosti tehdyt pohjat, jolloin harjoittelumäärien lisääminen keväällä toi esiin erilaiset vaivat. Lopputulemana oli ajan puolesta jokseenkin metsään mennyt HCR, mikä puolestaan loi ikävän fiiliksen kesää ajatellen. Kaiken muun lisäksi lonkka ilmoitteli tuolloin ensimmäistä kertaa tulehtuneesta limapussista. Kokemattomuuttani en kuitenkaan tajunnut ottaa kipua tosissaan ja alkukesä menikin sitten tuon vaivan kanssa taistellessa.

KESÄ 

HCR:n jälkeen taistelin erilaisten alaselän, pakaran ja lonkan kipujen kanssa. Juokseminen tuntui suoraan sanottuna tuolloin ajottain aika vittumaiselta. Olin pirun vihainen siitä, että juoksu sattui, koska pidin (ja pidän edelleen) siitä ihan älyttömästi. Treenimotivaatiokin oli välillä aika pahasti hakusessa ja jouduin väkipakolla kokeilemaan korvaavia lajeja. Pyöräily vielä menetteli, mutta esimerkiksi vesijuoksu ei ole kyllä yhtään minun lajini.

Heikosta treenistä huolimatta päätin silti lähteä juoksemaan Marskin Kierroksen Mikkeliin 7. heinäkuuta. Päätös juoksemisesta tapahtui lopullisesti vasta kisa-aamuna, kun lonkka oli maagisesti tuolloin täysin kivuton. En kuitenkaan ollut valmistautunut kisaan juuri mitenkään ja huonosti hoidettu tankkaus kesän ainoana hellepäivänä meinasi koitua turmioksi. Sillä kokemuksella mitä minulla nyt on, sanoisin, että Marskin Kierroksella juoksin jossain nestehukan ja tajuttomuuden rajamailla. Sellaista se tuntuma lopussa oli nesteen imeytymisvaikeuksineen, päänsärkyineen, vilunväristyksineen ja hikoilun loppumisineen. Mutta sekin koulu oli  ilmeisesti käytävä. Aikahan tuossa kisassa oli hanurista, mutta nyt ajateltuna jo maaliin juokseminen oli saavutus.

Marskin kierroksen jälkeen kävin lääkärissä diagnosoimassa tuon limapussin tulehduksen ja sain lähetteen fysioterapiaan. Aluksi en fysioterapiaan lähtenyt vaan pyrin noudattamaan lääkärin neuvoa ja juoksin sen minkä jalat antoivat myöden. Loppujen lopuksi jalat antoivat myöden aika paljon ja treeni alkoi taas maistua. Ja kun treeni alkoi maistua, huomasin että kuntokin alkoi paranemaan. Mikä uskomaton empiirinen havainto! Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta omalle kohdalle sattuessa  se tuntuu ihmeeltä. Varsinkin kun uusi vastoinkäyminen tuntui toistuvasti vain odottavan seuraavan nurkan takana.

Lopullisen niitin noille lonkkakivuille löi kuitenkin päätös lähteä fysioterapiaan. Kortisonipiikilläkin lienee jotain tekemistä paranemisen kanssa, mutta fysioterapeutin venyttelyohjeilla ja hieronnalla jalkojen pahimmat jumit avautuivat ja juoksu tuntui rentoutuneen hieman eri tavalla kuin aiemmin.

SYKSY

Kunnon noustessa into lähteä kokeilemaan vielä Midnight Runin (MR) jälkeen yhtä puolikasta kasvoi ja niinpä tein päätöksen siitä, että MR saa toimia testijuoksuna pääkaupunkijuoksulle. Jos kaikki menisi kympillä hyvin, lähtisin ilman muuta tavoittelemaan vielä syksyn päätöksessä kahden tunnin rajaa. Historia kertoo, että Midnight Run meni hyvin ja pääkaupunkijuoksukin palkitsi kovasta työstä. Kahden tunnin alitus oli se tavoite, jonka piti toteutua jo keväällä HCR:lla, mutta olen toisaalta jopa onnellinen, että niin ei käynyt.

Joku viisas on joskus maininnut jotain sen suuntaista, että määränpäätä tärkeämpi on matka määränpäähän. Olen itse asiassa kesän aikana löytänyt itsestäni puolen, jota en tiennyt olevankaan. Olen nimittäin kuvitellut, että en ole kovin hyvä sietämään vastoinkäymisiä ja luovutan niitä kohdatessani liian helposti. Kesän aikana kuitenkin tajusin, että on vain uskottava siihen omaan tekemiseen, niin kyllä se palkintokin jossain laatikossa odottaa. Juoksu voi siis kasvattaa myös omia henkisiä voimavaroja fyysisten tekijöiden ohella.

Nyt kun tämä kausi on vihdoin paketissa, voin siirtää katseen kohti ensi kautta. Suunnitelmia ensi kesän kisakalenteriin jo onkin ja ensi kauden päätavoite olisi kohdata se maratonin täysmatkan haaste. Missä ja milloin - siitä lisää lähitulevaisuudessa...

Pääkaupunkijuoksu 2012

Kahden enemmän tai vähemmän penkin alle menneen puolimaratonin jälkeen ja lonkan limapussin tulehduksen jälkimainingeissa oli pääkaupunkijuoksusta lopulta kehkeytynyt kauden ehdoton päätavoite. Alunperinhän kyseinen tapahtuma ei ollut edes kisakalenterissa, mutta niin ne tilanteet elää ja kuolee. Hyvin mennyt Midnight Run pönkitti uskoa kahden tunnin alitukseen, joka siis oli tämän kesän tavoite puolikkaalla.

Valmistautuminen puolikkaalle sujui aika kaksijakoisissa tunnelmissa, kun fiilis ennen kisapäivää ei pariin viikkoon ollut missään vaiheessa todella hyvä. Torstaina hölkätty tunnusteleva hidas lenkki meni jopa niin penkin alle, että aloin epäillä mahdollisuuksiani yltää tavoitteeseen. Onneksi mielessäni pyöri mantra, jonka mukaan kahden viimeisen viikon aikana kunto ei häviä mihinkään. Lauantaina juostu viiden kilometrin lämmittely onneksi palautti ihan kokemuksenkin kautta uskon tekemiseen. Askel oli kevyt ja menohaluja olisi ollut. Mies on valmis lähtöviivalle!

Sunnuntaiaamuna kisajännitys oli käsin kosketeltavaa, kun molemmat pojat pistivät kiukuksi ennen lähtöä Pirkkolaan. Pienen hampaidenkiristelyn jälkeen tilanne kuitenkin rauhoittui ja lopulta Pirkkolassa oli paikalla kaksi pientä enkeliä.

Kisapaikalla olikin sitten kuhinaa. Mikään massatapahtuma juoksu ei varsinaisesti ollut, mutta porukkaa oli kyllä tosi mukavasti. Järjestelyiltään tapahtuma olikin sitten tähän astisista juoksuista paras. Ainoa pieni miinus tuli siitä, että leveä kenttästartti muuttui aika pahaksi ruuhkaksi metsään mentäessä. Muuten tapahtuma oli upea säätä myöten!

Kahden tunnin alitukseen tähtäävä suunnitelmani oli juosta tasaisesti 5:40 kilometriaikoja. Alussa ruuhka vähän häiritsi vauhdinpitoa, mutta silti ensimmäinen kilometri mentiin ihan ok vauhtia alle kuuden minuutin. Ensimmäisen kilometrin jälkeen pahin ruuhkakin alkoi hellittämään ja pääsin vähitellen juoksemaan niin sanottua omaa juoksua. Juoksu tuntui alussa todella kevyeltä ja jouduinkin vähän himmailemaan tahtia, kun järki sanoi, että matka on vielä pitkä. Siitä huolimatta paukutin 5:30 kilometriaikoja aina 7 kilsaan asti, jolloin ajattelin, että nyt hidastetaan ihan tietoisesti, kun olen ihan reilusti alle tavoitevauhdin.

Kymppiin asti riitti sitten hermo hidastella 5:40 aikoja, mutta siinä puolimatkassa lähdin sitten (jälkikäteen ajatellen ehkä vähän hölmösti), yhden suht kovavauhtisen juoksijan peesiin. Muutaman kilometrin painoin menemään aika reipasta vauhtia ja ohitinkin liudan juoksijoita, kunnes sitten jossain 12-13 kilometrin kohdalla alkoi askel vähän painaa. Siinä sitten minut ohitti kaksi miestä, joiden perään päätin lähteä. Ajatuksena oli, että peesissä on helpompi juosta kovaa. 

Peesissä oli kyllä ihan helppo pysyä, mutta jossain 15 kilometrin kohdalla alkoi sitten oikeasti matkanteko painamaan ja jaloissa tuntumaan. Homma oli kuitenkin edelleen ns. hanskassa. Tuntuma oli, että jaksan kyllä, mutta kiristää ei enää voi. Mutta sitten tippui pommi viimeisellä juomapisteellä 17 kilsan kohdalla, kun vaihdoin hetkeksi kävelyyn. Liikkeellelähtö löi nimittäin reidet pökkelöiksi ja sen jälkeen juoksu oikeasti sattui. Sen jälkeen homma oli ihan puhdasta selvitymistaistelua, kun porukkaa lappasi ohi vasemmalta ja oikealta. Kilometriajat sain kuitenkin pääsääntöisesti pidettyä alle kuuden minuutin, mutta yhdessä ylämäessä noin pari kilometriä ennen maalia oli pakko pysähtyä kävelemään pariksikymmeneksi sekunniksi ja hakata hieman reisiä. Sen jälkeen juoksu kulki taas hetken ihan mukavasti. Viimeinen puolitoistakilometriä oli kuitenkin aivan älytöntä tuskaa ja aika monta perkelettä tuli mielessä sanottua sen vajaan kymmenen minuutin aikana. Katsomoon meno näytti kuitenkin puoli kilometriä ennen maalia kuulemma kepeältä. Hyvä että näytti - siltä ei meinaan tuntunut!

Paras palkinto oli kuitenkin aika: 1:57:45! Eli tavoite alittui reilulla parilla minuutilla. Ja vaikka olin (tai jalkani olivat) maalissa ihan puhki, niin olin kuitenkin aivan pirun onnellinen! En ole ehkä sittenkään täysin toivoton tapaus ja kyllä se kuntokin nousee kun tarpeeksi treenaa. Ehkä kaksi epäonnistunutta yritystä sai homman tuntumaan vieläkin makeammalta. Joka tapauksessa, rakastuin tähän lajiin vain entistä enemmän. Nyt ensi kaudelle 1:45 rajaa metsästämään! Ja ehkä myös ensi kaudella olisi jo aika rikkoa kuparinen maratonillakin... mutta noiden pohdintojen aika on myöhemmin, nyt on pakko makustella tätä saavutusta muutama hetki :)