Tukholman maraton 2013

Kun viime syksynä pääkaupunkijuoksun jälkimainingeissa tein päätöksen osallistumisesta Tukholman Maratonille, olin täysin vakuuttunut siitä, että se oli yksi siihen astisen elämäni parhaista päätöksistä. Sen sijaan viime perjantaina istuessani junassa, olin epävarmempi kuin koskaan. Jännitti ja ahdisti - kevään treenifiasko ja lähes 20 kilometriä pidempi matka kuin olen koskaan elämäni aikana juossut ei vain tuntunut kovin toimivalta yhdistelmältä. Jossain välissä taisin jopa ihan aidosti toivoa, että saisin kuumeen ja voisin siirtää juoksun ensi vuoteen. En kuitenkaan sairastunut ja hyvä niin, koska muuten olisi jäänyt kokematta jotain aivan sanoin kuvaamatonta, jonka aion kuitenkin yrittää nyt sanoiksi pukea.

Itse matka Helsingistä Tukholmaan tapahtui Viking Linen Amorella laivalla. Tuo vuonna 1988 valmistunut varustamon pienempiin lukeutuva purkki hälytettiin siis hätiin, kun astetta modernimpi (joskin lähes yhtä iäkäs) Gabriella oli kärsinyt talvella jäissä ja oli näin passitettu telakalle. Risteilyllä oli kuitenkin loistava fiilis, kun mukana oli noin tuhatkunta maratoniin valmistuvaa juoksijaa. Ruokakin oli liian hyvää ja onnistuin tekemään vieläpä sen yhden virheen, josta Jukka Viljanen risteilyn alun infotilaisuudessa nimenomaisesti varoitti: "muistakaa syödä kohtuudella". No mie tietenkin vetäsin itseni ähkyksi ja tajusin heti kyllä virheeni, mutta minkäs sille enää siinä vaiheessa mahtoi. Vakuuttelin vain itselleni, että se on pastaa, se sulaa nopeasti.

Seuraavana aamuna kuitenkin tajusin, kun laivan tuntia ennen satamaan saapumista tilattu herätys pärähti soimaan jo kello kuusi paikallista aikaa, että ei se pastakaan yhdessä yössä ulos halua. Siinä sitten tuskailin morkkiksen, epävarmuuden, jonkilaisen jälkiähkyn ja herätyskelloa kohtaan kokeman raivon ristiaallokossa ja koitin jatkaa koisimista. Mutta kuten arvata saattaa, päivän koitos alkoi pyöriä mielessä ja pyörimiseksi se nukkuminenkin sitten meni.

Aamupalalle lähdimme noin puolikahdeksan aikaan ja nyt - vahingosta viisastuneena - tajusin syödä sitten hieman kevyemmin. Sämpylä, kahvia, jogurttia ja muutama lasi tuoremehua sekä muutama pala vesimelonia oli se tankkaus, jolla matkaan olisi tarkoitus lähteä. Edelleenkin vatsa oli kuitenkin todella ikävän oloinen ja jännitys toi sitten tietenkin vielä oman lisänsä. Aamupalan jälkeen oli vuorossa juoksuvaatteiden vaihto, jonka jälkeen lähdimme meidät kisapaikalle vievään bussiin.

Tunnelmia Östermalmin kentältä noin 40 minuuttia ennen starttia.

Tässä vaiheessa lienee oikea aika kehua järjestelyjä. Niin matkatoimiston (Kaleva Travel) kuin juoksuorganisaationkin taholta kaikki toimi kuin unelma. Missään muualla kuin ruokailussa ja vessajonossa ei täytynyt jonottaa ja vaikka väkeä oli enemmän kuin esimerkiksi Helsinki City Runissa, kaikki toimi niin paljon paremmin, että väenpaljous ei missään vaiheessa haitannut yhtään. Ei startissa, ei juostessa, eikä varsinkaan maalissa. Täytyy vain ihmetellä mitä nämä kaverit osaa sellaista, jota esim. HCR:n organisaatiossa ei osata.

Kehujen jälkeen onkin sitten hyvä siirtyä itse juoksuun. Tavoitteenahan oli päästä maaliin ja ehtiä laivaan. Startissa etsimme viiden tunnin jänistä, mutta sellaista ei siellä ollut. Sen sijaan eteemme paukahti kuin sattumalta 5:15 jänikset, joita lähdimmekin seuraamaan. Jäniksinä oli pari vanhempaa herrasmiestä ja alun alamäissä heitä seuraamalla lähdimme juoksemaan kevyen oloista 6:45 min/km vauhtia. Laskeskelin, että juomapisteillä tapahtuvan luonnollisen hidastuman kautta kilometrivauhdiksi muodostuisi näin noin 7 min/km, joka olisi piirun verran alle 5 tunnin vauhtia.

Ensimmäinen vitonen meni kuin itsestään, samoin toinen ja kolmas. 15 kilometrin kohdalla olisi sitten löytynyt niitä kuuluisia menohaluja, mutta juoksukaverini hillitsi niitä aika tehokkaasti muistuttaen matkan pituudesta. Puolimatkaan tultaessa, ajassa 2:27:09, jaloissa sitten jo matka hieman painoi. Edelleen kuitenkin olo oli ihan normaali ja tarjoiltu suolakurkku piristi kummasti. Noin 25 kilometrin kohdilla matka sitten löi jalkoihin aika kovaa ja yllättäen. Samoihin aikoihin aloin myös vakavasti harkita bajamajaan pysähtymistä, kun vatsassa alkoi vääntämään hieman keskivertoa voimakkaammin. Olo kuitenkin helpotti muutamaksi kilometriksi, mutta sitten vatsanväänteet tulivat takaisin entistä voimakkaampana. Oli pakko pitää varikkopysähdys.

Strandvägenillä juoksin vessaan, joka melkein kaatui astuessani sisään. Sen lisäksi että se heilui holtittomasti, se oli vieläpä niin törkyisessä kunnossa, että sai minut toisiin aatoksiin pysähdyksen tarpeellisuudesta. Kirosin mielessäni ja lähdin takaisin radalle. Vatsanväänteet eivät hävinneet minnekään, mutta päätin olla välittämättä niistä. Ja kas, ne lopulta hävisivätkin.

Seuraava tiukka paikka olikin sitten hieman ennen Västerbron siltaa kohdassa, jossa ylämäki alkaa. Nousuun lähtiessä oikean jalan pohje "hirtti kiinni" eli kramppasi juuri sen verran, että jalalla ei pystynyt juoksemaan. Tiukin mäki oli pakko kävellä ylös, mutta sen jälkeen matka jatkui kuin mitään kramppeja ei olisi koskaan ollutkaan. Seuraavan kerran kramppien kanssa oli suurempia ongelmia vasta lähempänä 40 kilometrin rajapyykkiä. Sitä ennen 36-37 kilometrissä oli todella vaikea hetki, kun olin läpimärkä, jokainen askel sattui ja juoksu vieläpä oli ihan uskomatonta löntystelyä. Edes positiiviset mielikuvat eivät auttaneet tippakaan ja tatti otsassa oli vähintäänkin kilometrin mittainen. Mutta pakko oli juosta, kun lystistä oli pulitettu puolituhatta euroa.

Ja onneksi oli pakko, sillä mieliala vaihtui täysin siinä vaiheessa kun Tukholman Stadion pilkotti Sturegatanille kääntyessä. Stadionia lähestyttäessä päätin, että aion vielä kaikesta tuskasta huolimatta rykäistä loppukirin ja Valhallavägenille käännyttäessä huikkasin kaverilleni, että nyt perkele juostaan, kun tuo stadion on jo tuossa. Tein kuitenkin loppukiriä ajatellen pahimman mahdollisen virheen, kun juoksin itseni suoraan pussiin hitaampien juoksijoiden taakse. Uudestaan ei enää rytminvaihdos onnistunutkaan ihan niin tehokkaasti ja kaveri meni menojaan. Ensi kerralla pitää muistaa varmistaa kirilinja ennen kirin aloittamista.

Maalissa aika oli 5:00:29. Se oli kuitenkin toissijainen seikka tässä koitoksessa. Maaliin saapui onnellinen mies ja se oli pääasia. Kun kävelin mitali kaulassa ja avaruusviitta niskassa kohti Östermalmin kentän huoltoa oli itkukin lähellä. Kun kolme vuotta sitten tämän projektin aloitin 15 kiloa painavampana, siitä ei pitänyt tulla kolmen vuoden mittaista projektia. Erilaisten vaivojen ja niistä johtuvien motivaatio-ongelmien kanssa painiessa asioita on kuitenkin oppinut katsomaan hieman erilaisesta näkövinkkelistä. Alun hyvinkin vahvasta tulosorientoituneesta asenteesta olen - onneksi - päässyt ainakin suurimmalti osin eroon ja tajunnut matkanteon hienouden. Toki aion edelleenkin tavoitella parempia aikoja ja hieman kieltämättä korpeaa, että 5 tunnin puhkaiseminen jäi noin lähelle ja toisaalta sykkeiden puolesta olisi voinut juosta kovempaakin, mutta tämä kaikki on osa tätä hienoa harrastusta. Tärkeämpää on, että mies on kunnossa ja pääsee taas muutaman päivän palauttelun jälkeen lenkille treenaamaan kohti uusia haasteita.