Pyhän Olavin puolimaraton

Aamulla herätessäni olin tavallista hermostuneempi. En pystynyt sanomaan, mistä se johtui, mutta paikalla pysyminen on hyvin hankalaa. Ehkä syynä oli kotikisa, ehkä vain parin viikon palautuminen edellisestä kisasta, tai ehkä jokin ihan muu syy - kuka tietää. Tosiasia kuitenkin oli, että olo oli epävarma. Voittajafiilis oli kaukana.

Pyhän Olavin Maraton poikkesi aikaisemmista kisoista ajankohdaltaan. Yleensä kisat juostaan lauantaina ja iltapäivällä, nyt mentiin sunnuntaina ja aamupäivällä. Herätys oli siis kello kahdeksan ja aamu alkoi kevyellä aamupalalla. Leipä, jogurtti, kahvi ja tuoremehu oli yllättävän työlästä saada alas. Yleensä aamiainen maistuu minulle erinomaisesti, joten laitoin tämänkin jännityksen piikkiin.

Heräämisen ja aamupalan jälkeen yritin saada ajan kulumaan jotenkin siedettävästi. Käytin koiran ulkona ja laskin vielä kilometriaikoja tavoitettani 1:55 varten. Kiinnitin myös edellisiltana haetun numerolapun paidan rintamukseen ja taisin malttaa sanomalehdenkin vielä lukea. Lopulta, noin kaksikymmentä yli kymmenen oli sitten aika lähteä kisapaikalle, jonne sain kyydin ihanalta vaimoltani. Vielä edellisiltana suunnittelin meneväni paikalle pyörällä, mutta niin kolealta ja kylmältä sää näytti, että kerjäsin lopulta kyydin paikalle.

Liian kolea keli pyöräilyyn tarkoitti kuitenkin erinomaista keliä juoksuun. Garminin sääpalvelun mukaan ilma oli puolipilvinen +14 astetta. Paikan päällä olleena voin kuitenkin todeta sään olleen pilvinen, joskin pilviverho oli suhteellisen kevyt. Tuuli puhalteli jonkin verran lännestä ja käännyttäessä rannasta kohti Casinoa ja uutta rantatietä, tuuli hieman hankaloitti menoa useamman kilometrin ajan. Toisaalta loppumatkasta tuuli oli myötäinen.

Lähtöpaikalla suoritettiin kevyt alkuverryttely ryhmässä ja ennen lähtöä kerrottiin myös tapahtuman osallistujamäärä, joka oli noin 400 juoksijaa ja noin 50 sauvakävelijää. Ihan mukava määrä siis tämänkokoisen kaupaungin maratoniksi!

Kilpailu käynnistyi kaupunkikierroksella eli reitin kaunein osuus oli heti alussa. Keskustan kaduille reitti ei onneksi vienyt, vaan se esitteli upeasti Savonlinnan kauneimmat osat: rantatien, torin, sataman ja Olavinlinnan. Startissa porukkaa oli paljon, mutta itse en ainakaan kokenut ruuhkaa häiritseväksi. Itse asiassa olin jopa aika yllättynyt, kuinka kovaa joukko lähti liikkeelle.

Oma vauhti oli alusta asti liian kovaa tavoitteeseen nähden. Tarkoitus oli juosta muutama 5:40 kilometri alkuun ja sitten kiristää 5:30 kilometreihin ja lopussa jopa alle. Ensimmäinen kilometri meni kuitenkin aikaan 5:18, toinen 5:25 ja kolmas 5:20. Neljännen kierroksen hidastelu juomapaikalla tiputti sitten lopulta kierrosajan lähemmäs tavoiteltua, kun Garminin mukaan se mentiin aikaan 5:38.

Juoksu ei tuntunut erityisen kevyeltä, mutta kun viides kilometri meni taas aikaan 5:15, päätin lähteä tuohon kyytiin. Jos tulee noutaja loppumatkasta, niin onpahan ainakin kokeiltu, ajattelin. Tässä vaiheessa tajusin juoksevani melko yksin. Takana kuului huohotusta ja askelia, mutta edessä selät olivat pari-kolmekymmentä metriä karussa. Voimaa toi kuitenkin se, kun huomasin yhden hieman kauempana olevan selän lähestyvän tasaisen varmasti.

Rantatiellä, kuuden kilometrin tienoilla, tuli pari-kolme selkää vastaan melko vahvasti uuvahtaneena. Ilmeisesti vastatuuleen puskeminen oli tehnyt tehtävänsä. Pieni matka juostiin soralla, kun rakenteilla olevalta kevyen liikenteen väylältä puuttui vielä päällyste. Itsekin huomasin vastatuulen vaikutuksen, kun yritin lähes epätoivoisesti pysyä hieman edempänä juoksevan kolmihenkisen ryhmän iskuetäisyydella. Kuuden ja seitsemän kilometrin tienoille osuikin yksi kisan vaikeimmista vaiheista, kun oli pakko yrittää yksin pitää vauhtia yllä vastatuuleen. Lopulta minut sitten ohitettiin parinkin juoksijan toimesta, mikä oli loppupeleissä ihan hyvä asia, vaikka hetkellisesti se ärsyttikin. Näiden juoksijoiden peesissä sain nimittäin kurottua sen edellä menevän kolmihenkisen ryhmän lopulta kiinni ja siinä porukassa juoksimmekin lopulta pitkälle Kellarpeltoon (eli aina 15 kilometriin) saakka.

Ennen Kellarpeltoon menoa kävimme kuitenkin juoksemassa vielä lenkin Savonlinnan vanhan hautausmaan ohitse. Tuolle lenkille osui myös reitin ensimmäinen kunnon nousu. Se oli kuitenkin yllättävän helpon tuntuinen ja vauhti pysyi hyvin yllä. Kympin väliaika ei vastannut kyllä yhtään omaa olotilaa, kun kello pysähtyi aika lähelle 53:30 aikaa. Sehän oli melkein kympin ennätys ja ei olo nyt oikeasti tuolloin kovin kuollut ollut. Vanhempi herrasmies tiedusteli tuossa samaisessa kohdassa aikaa ja totesin, että hyvin mennään alle kahden tunnin tällä vauhdilla.

Kellarpeltoa lähestyttäessä alkoi sitten reitin toinen nousu, joka oli melko loiva, mutta sitäkin pidempi. Noin kilometrin verran puskettiin ylämäkeen ja tässä vaiheessa meidän juoksuporukka hieman hajosi. Itse lähdin kovinta vauhtia pitävän peesiin, mutta aika nopeasti huomasin pitäväni letkanvetäjän roolia itselläni. 13 kilometrin jälkeen juoksin sitten taas hetken ilman välitöntä peesiapua ja tuossa kohtaa oli kisan toinen heikko hetki. Oikeastaan voisi sanoa, että tuon kilometrimerkin jälkeen juoksu ei tuntunut enää missään vaiheessa kivalta. Laskeudutteassa Kellarpellosta kohti Rantakoivikkoa jyrkkää alamäkeä pitkin noin 15 kilometrin kohdalla, juoksu oli tosin hetken vähemmän tuskaista.

Rantakoivikon kohdalla samainen herrasmies, joka oli kysynyt kelloa kympin tienoille, tiedusteli jälleen vauhtia. Totesin, että edelleen mennään kyllä alle kahden tunnin, tosin jos täyttä matkaa juoksee, niin kohta tulee kiire.

Matka viidestätoista kilometristä kahdeksaantoista kilometriin olikin sitten jonkinlaista henkistä valmistautumista loppua varten. Toki piti pitää huoli, että vauhti säilyy, mutta kyllä se hieman ennen 18 kilometriä alkanut mäki herätti väsyneessä miehessä kummallisia tunteita. Jos matkanteko oli ollut tuohon pisteeseen asti tuskaa, niin nyt tuo tuskan määrä moninkertaistettiin.

Siinä niitä lopun mäkiä ylös kavutessani ajattelin kuinka paljon tämä sattuu sen edellä menevän koivissa. Ajattelin myös, että sitä edellä menevää selkää ei saa päästää karkuun vaikka henki menisi. Mietin myös, että huohotan ihan pirun paljon pahemmin kuin vieressäni juokseva kaveri. Paras ajatus oli kuitenkin ajatus edessä siintävästä alamäestä, joka 20 kilometrin kilometrimerkille tultaessa avautui suoraan eteen. Tuon alamäen jälkeen oli vielä yksi ylämäki, jota en onneksi muistanut. Senkin mäen juoksin ylös ajatellen, että maali on enää alle kilometrin päässä. Se oli jonkinlainen hengen voitto materiasta.

Ja niin lopulta se maalikin näyttäytyi. Ja innostuksesta häkeltyneen noin 400 metriä ennen maalia oikean jalan pohje kramppasi itsensä permajumiin. Loppukiriäkin yritin, mutta kun pohje on krampissa, ei nopea juoksu ole kauhean helppoa. Maalissa unohdin kuitenkin pohkeen kivun aika nopeasti, kun tajusin mikä aikani oli: 1:53:27 oli aika paljon alle sen, mitä lähdin hakemaan. Ennätys parani kertalaakista yli neljä minuuttia!

Maalissa palloilin aikani, söin banaanin ja join mukillisen urheilujuomaa ja vettä. Olo oli kuin maailmanmestarilla. Tässähän tässä on juuri kyse - omien rajojen rikkomisesta. Välillä tuntuu, että mikään ei onnistu ja sitten välillä tapahtuu asioita, joihin ei oikein iskekään usko.

Kiitoksia Savonlinnan Seudun Liikunnalle erinomaisesti järjestetystä tapahtumasta. Reittikin oli aivan uskomattoman upea niin maisemiltaan kuin profiililtaankin. Toki lopun mäet olivat aika kamalia, mutta sen tuskan takiahan näitä juostaan, eikös vain.