Viime launtain Midnight Runin jälkeen tällä viikolla oli tarkoitus ottaa alkuun hieman rennommin ja lisätä treenimäärää loppuviikosta. Perjantain ja lauantain aikana juoksua kertyikin mukavat 30 kilometriä. Tänään sunnuntaina olen sitten levännyt jalkojen tönkköyttä pois ja valmistaunut ensi viikon tiukkaan satsiin. Se kun tulee olemaan se tiukin viikko ennen kolmen viikon päästä juostavaa pääkaupunkijuoksua.
Treeneihin käytetty kokonaisaika 5 tuntia 43 minuuttia. Juoksukilometrit 39,84 km.
Ma - Punttisali 45 minuuttia. Ylä- ja keskikropan treeniä.
Ti - Sähly 41:57, keskisyke 151, maksimi 171. PK-Lenkki (4,58 km) 29:46 , keskisyke 133, maksimi 143.
Ke - Palautteleva pk-lenkki (5,59 km) 37:08, keskisyke 123, maksimi 135.
To - Lepo
Pe - Pk-lenkki (10,13 km) 1:03:11, keskisyke 135, maksimi 152.
La - Pitkis (19,54 km) 2:06:13, keskisyke 129, maksimi 156.
Su - Lepo
Ensi viikolla juostujen kilometrien määrä pitäisi saada nostettua 45-50 väliin ja niistä 10-15 km pitäisi olla ihan selkeästi vauhtikestävyyden puolelle tarkoittaen puolimaran tavoitevauhtia ja sitä kovempaa tahtia. Toivottavasti on hienoja ilmoja juosta :)
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
lauantai 8. syyskuuta 2012
Väsynyttä nylkytystä
Olen viime aikoina nauttinut lenkkeilystä ihan mielettömästi. Lenkki toisensa jälkeen askel on ollut kevyt ja juoksu mukavaa. Edes kympin rypistys Helsingin kaatosateessa ei saanut paikkoja jumiin, vaan olen vielä tälläkin viikolla saanut nauttia erinomaisen pirteästä menosta. Aina tähän iltaan saakka...
Tarkoituksena oli lähteä 6:20 vauhtia sellainen mukavan rento pk-kymppi, mutta ensimmäisten juoksuaskelten jälkeen oli täysin selvää, että "mukava" ja "rento" olivat tästä lenkistä kaukana. Huono päivä - mikäpä muukaan. Mutta kun lenkit ovat jo pitkään tuntuneet ihanan kevyiltä vähän kovemmissakin vauhdeissa, oli aika karua palata taas takaisin maan pinnalle. Lopulta menin kyllä jopa tavoitevauhtia hieman kovempaa tavoitesykkeillä, mutta se oli kyllä taisteluvoitto. Yhdeksän ja puolen kilometrin kohdalla juoksu tuntui ensimmäisen kerran ihan kivalta, mutta kun siinä oli jo tunti tullut nylkytettyä, niin päätin kaartaa kotiin. Pitkiksen aika kun ei ole perjantai-iltana jalkapallo-ottelun kanssa samaan aikaan.
Ja sitten tuli vielä jalkapallostakin tappio - sitä se huono lenkki tiesi...
Tarkoituksena oli lähteä 6:20 vauhtia sellainen mukavan rento pk-kymppi, mutta ensimmäisten juoksuaskelten jälkeen oli täysin selvää, että "mukava" ja "rento" olivat tästä lenkistä kaukana. Huono päivä - mikäpä muukaan. Mutta kun lenkit ovat jo pitkään tuntuneet ihanan kevyiltä vähän kovemmissakin vauhdeissa, oli aika karua palata taas takaisin maan pinnalle. Lopulta menin kyllä jopa tavoitevauhtia hieman kovempaa tavoitesykkeillä, mutta se oli kyllä taisteluvoitto. Yhdeksän ja puolen kilometrin kohdalla juoksu tuntui ensimmäisen kerran ihan kivalta, mutta kun siinä oli jo tunti tullut nylkytettyä, niin päätin kaartaa kotiin. Pitkiksen aika kun ei ole perjantai-iltana jalkapallo-ottelun kanssa samaan aikaan.
Ja sitten tuli vielä jalkapallostakin tappio - sitä se huono lenkki tiesi...
maanantai 3. syyskuuta 2012
Midnight Run Helsinki 2012 - Yöjuoksu kaatosateessa
Kaikki huolet ja murheet, jotka vaivasivat ennen juoksua osoittautuivat täysin turhiksi. Jalka kesti, kunto on orastavassa nousussa ja vesisateessa on raikasta juosta! Märät lenkkitossut tosin ovat hanurista, mutta ei makeaa mahan täydeltä - muutenhan tästä hommasta voisi alkaa tykkäämään.
Helsinki näytti tosiaan lauantaina "parhaat" puolensa, kun tuuli puhalsi kymmenen metriä sekunnissa ja vettä tuli kuin aisaa. Midnight Runin lähtöpaikkana toiminut senaatintorikin oli kosteuden ja pimeyden keskellä muuttunut aika ankean näköiseksi paikaksi, vaikka muutama teltta ja rakennelma näkymää piristikin. Tuntuma Senaatintoriin oli kuitenkin märkänä ja viluisena aika kolho ja kurjuuden maksimoimiseksi järjestäjät lisäksi viivästyttivät lähtöä kymmenellä minuutilla ettei vain kukaan saisi etua siitä, että olisi tajunnut tulla paikalle juuri ennen lähtöhetkeä. Mitään syytä viivästykselle ei annettu - tosin eipä se olisi tosiasioita juuri muuttanut.
Oma lähtöryhmäni oli 4A eli 55-60 minuutin aikaan tähtäävä ryhmä. Kun aikatavoite oli lähempänä sitä 55 kuin 60 minuuttia, oli jokseenkin tyhmää jättäytyä lähtöryhmän hännille lähdössä. Porukkaa oli nimittäin niin paljon, että ensimmäinen kilometri meni pahasti ruuhkassa. Upouusi Garmin piippasikin ensimmäisen kilometrin jälkeen väliajaksi 6:04 eli aika reilusti 5:30 tavoitetta myöhemmin. Hetken kävi mielessä, että siinä se 55 minuutin alitus sitten meni, mutta samalla kiristin lievästi tahtia.
Toinen kilometri menikin sitten tavoitevauhtia ihan reilusti kovempaa ajan jäädessä 5:20 tietämiin. Ja kun juoksu tuntui kulkevan, en viitsinyt pahemmin hidastaa, vaan pikemminkin kuulustelin vähän tuntemuksia ja menin ihan täysin sen pohjalta. Hirmuinen tuuli puhalsi mereltä, mutta onneksi lievästi sivulta. Vastaisena se olisi ollut myrkkyä. Kolmas ja neljäs kilometri menivätkin sitten kiihtyvää tahtia ja puolimatkassa kilometrin väliaika oli pudonnut jo 5:06, kun reitti kääntyi Katajanokalle vastatuuleen. Maistelin fiilistä ja iski pieni pelko, että en jaksa samaa tahtia loppuun asti. Kuitenkin 5 kilometriä vielä maaliin ja viimeinen asia, jonka halusin kokea, oli katkeaminen.
On hassua mietin ihmisen keho reagoi mielen liikkeisiin. Kun aloin ajatella omaa oloa ja miettiä tunsinko itseni väsyneeksi, vauhti alkoi pikku hiljaa tippua. Seuraavat pari kilometriä jouduinkin jo vähän pakottamaan jalkoja eteenpäin. Juoksu ei enää ollut ihan niin kevyen tuntuista. Ehkä osasyynä oli puuskittainen tuuli, ehkä ei. Kuitenkin käännyttäessä vihdoin kohti maalia myötätuuliosuudelle tuntui kuin olisin saanut siivet selkääni. Kun matkaa oli kuitenkin jäljellä vielä useampi kilometri oli pakko toppuutella.
Seitsemännen kilometrin jälkeen lisäsin kyllä vauhtia ihan tietoisesti, mutta en uskaltanut pitää vielä sitä tahtia loppuun asti. Oli taas pakko hidastaa.
Viimeinen kilometri kun alkoi, annoin lopulta luvan itselleni lisätä vauhtia. Noin kilometri ennen maalia painelin ylämäessä ohi paristakymmenestä juoksijasta vain tajutakseni, että matkaa on jäljellä vielä ihan pirusti ja aika tiukasti otin sen ylämäen. Pakotin itseni pysymään vauhdissa ja ihan hyvin se onnistuikin, kunnes jäin pussiin parin juoksijan taakse. Ei siinä ruuhkassa montaa sekuntia tuhraantunut, mutta ylämäkeen uuden vauhdin kerääminen pani irvistämään. Loppusuoralla olin ihan puhki, mutta pakko oli ottaa kunnon spurtti kun siellä joku toinenkin spurttasi. Loppuaika oli 53:30 Garminin mukaan ja parin puuskutuksen jälkeen hymyilytti ja paljon. Tavoiteajan ali ja reilusti! Virallisessa mittauksessa aika korjaantui vielä kuudella sekunnilla 53:24:än.
Sadekin oli juoksun aikana lakannut, mutta en kyllä yhtään huomannut missä vaiheessa. Näin jälkeenpäin ajateltuna juoksin kuin laput silmillä jonkinlaisessa transsissa. Reitiltä muistan joitain ajatuksia ja tapahtumia vain väläyksinä. Itse juoksu tuntui jälkeenpäin ajateltuna siltä, että olisin ehkä voinut juosta lujempaakin, mutta ensikertalaisen rohkeus petti. Kun ei ollut käytännössä lainkaan vertailupohjaa, pelkäsin katkeamista suhteettoman paljon. Todennäköisesti olisin kuitenkin voinut ainakin hitaimmat kilometrit juosta 5:10 alle ilman katastrofia. Mutta ensi kerralla sitten! Juoksu antoi kuitenkin tosi paljon tärkeää näkökulmaa syyskuun lopun puolimaratoniin, sen vauhdinjakoon ja tavoiteaikaan. Siellä voisin sitten taas yllättää itseni.
Ja tässä vielä lopuksi Garminin dataa, jos jotakuta kiinnosta: http://connect.garmin.com/player/217869866
Helsinki näytti tosiaan lauantaina "parhaat" puolensa, kun tuuli puhalsi kymmenen metriä sekunnissa ja vettä tuli kuin aisaa. Midnight Runin lähtöpaikkana toiminut senaatintorikin oli kosteuden ja pimeyden keskellä muuttunut aika ankean näköiseksi paikaksi, vaikka muutama teltta ja rakennelma näkymää piristikin. Tuntuma Senaatintoriin oli kuitenkin märkänä ja viluisena aika kolho ja kurjuuden maksimoimiseksi järjestäjät lisäksi viivästyttivät lähtöä kymmenellä minuutilla ettei vain kukaan saisi etua siitä, että olisi tajunnut tulla paikalle juuri ennen lähtöhetkeä. Mitään syytä viivästykselle ei annettu - tosin eipä se olisi tosiasioita juuri muuttanut.
Oma lähtöryhmäni oli 4A eli 55-60 minuutin aikaan tähtäävä ryhmä. Kun aikatavoite oli lähempänä sitä 55 kuin 60 minuuttia, oli jokseenkin tyhmää jättäytyä lähtöryhmän hännille lähdössä. Porukkaa oli nimittäin niin paljon, että ensimmäinen kilometri meni pahasti ruuhkassa. Upouusi Garmin piippasikin ensimmäisen kilometrin jälkeen väliajaksi 6:04 eli aika reilusti 5:30 tavoitetta myöhemmin. Hetken kävi mielessä, että siinä se 55 minuutin alitus sitten meni, mutta samalla kiristin lievästi tahtia.
Toinen kilometri menikin sitten tavoitevauhtia ihan reilusti kovempaa ajan jäädessä 5:20 tietämiin. Ja kun juoksu tuntui kulkevan, en viitsinyt pahemmin hidastaa, vaan pikemminkin kuulustelin vähän tuntemuksia ja menin ihan täysin sen pohjalta. Hirmuinen tuuli puhalsi mereltä, mutta onneksi lievästi sivulta. Vastaisena se olisi ollut myrkkyä. Kolmas ja neljäs kilometri menivätkin sitten kiihtyvää tahtia ja puolimatkassa kilometrin väliaika oli pudonnut jo 5:06, kun reitti kääntyi Katajanokalle vastatuuleen. Maistelin fiilistä ja iski pieni pelko, että en jaksa samaa tahtia loppuun asti. Kuitenkin 5 kilometriä vielä maaliin ja viimeinen asia, jonka halusin kokea, oli katkeaminen.
On hassua mietin ihmisen keho reagoi mielen liikkeisiin. Kun aloin ajatella omaa oloa ja miettiä tunsinko itseni väsyneeksi, vauhti alkoi pikku hiljaa tippua. Seuraavat pari kilometriä jouduinkin jo vähän pakottamaan jalkoja eteenpäin. Juoksu ei enää ollut ihan niin kevyen tuntuista. Ehkä osasyynä oli puuskittainen tuuli, ehkä ei. Kuitenkin käännyttäessä vihdoin kohti maalia myötätuuliosuudelle tuntui kuin olisin saanut siivet selkääni. Kun matkaa oli kuitenkin jäljellä vielä useampi kilometri oli pakko toppuutella.
Seitsemännen kilometrin jälkeen lisäsin kyllä vauhtia ihan tietoisesti, mutta en uskaltanut pitää vielä sitä tahtia loppuun asti. Oli taas pakko hidastaa.
Viimeinen kilometri kun alkoi, annoin lopulta luvan itselleni lisätä vauhtia. Noin kilometri ennen maalia painelin ylämäessä ohi paristakymmenestä juoksijasta vain tajutakseni, että matkaa on jäljellä vielä ihan pirusti ja aika tiukasti otin sen ylämäen. Pakotin itseni pysymään vauhdissa ja ihan hyvin se onnistuikin, kunnes jäin pussiin parin juoksijan taakse. Ei siinä ruuhkassa montaa sekuntia tuhraantunut, mutta ylämäkeen uuden vauhdin kerääminen pani irvistämään. Loppusuoralla olin ihan puhki, mutta pakko oli ottaa kunnon spurtti kun siellä joku toinenkin spurttasi. Loppuaika oli 53:30 Garminin mukaan ja parin puuskutuksen jälkeen hymyilytti ja paljon. Tavoiteajan ali ja reilusti! Virallisessa mittauksessa aika korjaantui vielä kuudella sekunnilla 53:24:än.
Sadekin oli juoksun aikana lakannut, mutta en kyllä yhtään huomannut missä vaiheessa. Näin jälkeenpäin ajateltuna juoksin kuin laput silmillä jonkinlaisessa transsissa. Reitiltä muistan joitain ajatuksia ja tapahtumia vain väläyksinä. Itse juoksu tuntui jälkeenpäin ajateltuna siltä, että olisin ehkä voinut juosta lujempaakin, mutta ensikertalaisen rohkeus petti. Kun ei ollut käytännössä lainkaan vertailupohjaa, pelkäsin katkeamista suhteettoman paljon. Todennäköisesti olisin kuitenkin voinut ainakin hitaimmat kilometrit juosta 5:10 alle ilman katastrofia. Mutta ensi kerralla sitten! Juoksu antoi kuitenkin tosi paljon tärkeää näkökulmaa syyskuun lopun puolimaratoniin, sen vauhdinjakoon ja tavoiteaikaan. Siellä voisin sitten taas yllättää itseni.
Ja tässä vielä lopuksi Garminin dataa, jos jotakuta kiinnosta: http://connect.garmin.com/player/217869866
perjantai 31. elokuuta 2012
Fysioterapiaa ja lihaskramppeja
Maanantaina kävin ensimmäistä kertaa fysioterapeutin vastaanotolla tämän nykyisen vaivan tiimoilta ja tiistaina olin jo odottamassa lääkärin oven ulkopuolella piikille pääsyä. Lonkan limapussi sai kortisonihoitoa ja sen pitäisi antaa ensiapua tuohon lonkan kipuiluun. Kuitenkin tärkeintä olisi saada tuon limapussin tulehduksen aiheuttaja korjattua, muuten se on tulevaisuudessa jatkuvana vaivana.
Ongelman syitä ei ole vain yksi, vaan hyvin todennäköisesti useita. Päällimmäinen ja selvin syy vaivaan on takareisien jäykkyys. Normaalisti lihas antaa periksi kun sitä painaa, mutta minun kohdallani takareisien lihakset ovat kuin puuta. Sanoin kyllä, että olen nyt notkeammassa kunnossa kuin viime talvena, mutta ilmeisesti olen vain ollut pahimmillaan ihan totaalijumissa. Ensimmäinen ja tärkein asia onkin venytellä päivittäin ihan perusteellisesti noita takareiden ja pakaran lihaksia.
Toinen ongelma on vasen jalkani, jossa on lievästi laskeutuneet sivuttaiset holvikaaret (tai jotain sinne päin) ja lievä ylipronaatio. Fysoterapeutin mukaan kuitenkaan tuo ylipronaatio ei välttämättä itsessään ole se aiheuttaja vaikka olenkin käyttänyt nyt neutraaleja kenkiä, vaan suurempi ongelma on se, että juoksen yleensä vain maantien vasenta laitaa, jolloin tien kaltevuus muokkaa helposti askellusta väärään suuntaan. Fysioterapeutin mielestä parasta olisi, että lähtisin kokonaan pois maantieltä metsään juoksemaan, mutta totesi sitten aikani niskuroitua, että olisi ihan hyvä juosta välillä kuitenkin sitä tien toistakin puolta. Siihen neuvoon saatoin taipua ja lupasin yrittää juosta osan lenkeistäni jatkossa pehmeämmillä alustoilla. Loppupeleissä kuitenkin itseltänihän se on pois, jos en saa kipuja kuriin.
Noiden tsekkausten lisäksi jouduin sitten hirmuiseen kidutukseen, kun terapeutti avasi noita alaselän ja pakaran jumeja. Pahimmillaan tuntui kuin joku olisi puukkoa vääntänyt, mutta kuulemma se kuuluu asiaan, kun lihaskalvoja irrotellaan ja pehmitellään. Vähän epäilytti kivun ollessa pahimmillaan, mutta jälikäteen täytyy sanoa että taisi nainen tietää mitä tekee. Alaselkä ollut tosi hyvässä kunnossa tuon käynnin jälkeen.
Nyt olen tunnollisesti venytellyt pakaroita ja takareisiä ihan ohjeiden mukaisesti ja jotain se on selkeästi tehnyt, koska jalat ovat tuntuneet ihan erilaisilta. En ole tosin ihan varma onko kaikki muutos ollut hyvästä. Jaloissa, erityisesti vasemmassa, on nimittäin välillä tuntunut polvissa ja lonkissa sellaista omituista vihlontaa ja pientä lonksuntaa. Aivan kuin nivelet etsisivät reittiä takaisin oikealle paikalleen. Varmastikin kuvittelen tuon lonksunnan, mutta vihlontaa on helpompi kestää, kun ajattelen sen johtuvan jostain positiivisesta muutoksesta.
Eilen illalla venytellessäni pakaraa puskista iski ihan uusi vaiva. Nimittäin oikean jalan reiden sisäsyrjän lihas kramppasi kesken venytyksen aivan jumalattoman kipeästi ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Suoraksi jalkaa ei ollut enää mitään mahdollisuutta saada vastavenytykseen, mutta yritin painaa lihasta niin kovaa kuin vain kivulta pystyin. Yhtään en osaa sanoa kauan kramppi kesti, kun aika tuntui tunnilta. Lopulta kramppi kuitenkin luovutti ja muuttui lihaksen tykytykseksi jättäen jälkeensä kipeän lihaksen. Tänään olen yrittänyt lihasta kevyesti venytellä ja edelleen se on kipeä. Toivottavasti se ei vaivaa huomisessa juoksussa. Kylmähoito toivottavasti auttaa.
Huomenna olisi sitten tarkoitus lähteä uhmaamaan säiden ruhtinasta Helsinkiin. Ihan ei ideaalikeliä lupaa, mutta onneksi ei lumisadettakaan. Reilu 10 astetta, vesisade ja 10 metriä sekunnissa puhaltava tuuli on ihan kohtalainen ilma siihen nähden, että olen lenkkejä joskus ihan vapaaehtoisesti huonommassakin kelissä juossut. Ja kun suihkujakaan ei ole järjestäjien puolesta paikalle hoidettu, niin hyvä puoli on, että luontoäiti pitää tuosta puolesta huolen. Ja tulepaahan juostua vähän rivakammin, kun ei tuossa kelissä viitsi oikeasti matkaan käyttää yhtään enempää aikaa kuin on pakko!
Ongelman syitä ei ole vain yksi, vaan hyvin todennäköisesti useita. Päällimmäinen ja selvin syy vaivaan on takareisien jäykkyys. Normaalisti lihas antaa periksi kun sitä painaa, mutta minun kohdallani takareisien lihakset ovat kuin puuta. Sanoin kyllä, että olen nyt notkeammassa kunnossa kuin viime talvena, mutta ilmeisesti olen vain ollut pahimmillaan ihan totaalijumissa. Ensimmäinen ja tärkein asia onkin venytellä päivittäin ihan perusteellisesti noita takareiden ja pakaran lihaksia.
Toinen ongelma on vasen jalkani, jossa on lievästi laskeutuneet sivuttaiset holvikaaret (tai jotain sinne päin) ja lievä ylipronaatio. Fysoterapeutin mukaan kuitenkaan tuo ylipronaatio ei välttämättä itsessään ole se aiheuttaja vaikka olenkin käyttänyt nyt neutraaleja kenkiä, vaan suurempi ongelma on se, että juoksen yleensä vain maantien vasenta laitaa, jolloin tien kaltevuus muokkaa helposti askellusta väärään suuntaan. Fysioterapeutin mielestä parasta olisi, että lähtisin kokonaan pois maantieltä metsään juoksemaan, mutta totesi sitten aikani niskuroitua, että olisi ihan hyvä juosta välillä kuitenkin sitä tien toistakin puolta. Siihen neuvoon saatoin taipua ja lupasin yrittää juosta osan lenkeistäni jatkossa pehmeämmillä alustoilla. Loppupeleissä kuitenkin itseltänihän se on pois, jos en saa kipuja kuriin.
Noiden tsekkausten lisäksi jouduin sitten hirmuiseen kidutukseen, kun terapeutti avasi noita alaselän ja pakaran jumeja. Pahimmillaan tuntui kuin joku olisi puukkoa vääntänyt, mutta kuulemma se kuuluu asiaan, kun lihaskalvoja irrotellaan ja pehmitellään. Vähän epäilytti kivun ollessa pahimmillaan, mutta jälikäteen täytyy sanoa että taisi nainen tietää mitä tekee. Alaselkä ollut tosi hyvässä kunnossa tuon käynnin jälkeen.
Nyt olen tunnollisesti venytellyt pakaroita ja takareisiä ihan ohjeiden mukaisesti ja jotain se on selkeästi tehnyt, koska jalat ovat tuntuneet ihan erilaisilta. En ole tosin ihan varma onko kaikki muutos ollut hyvästä. Jaloissa, erityisesti vasemmassa, on nimittäin välillä tuntunut polvissa ja lonkissa sellaista omituista vihlontaa ja pientä lonksuntaa. Aivan kuin nivelet etsisivät reittiä takaisin oikealle paikalleen. Varmastikin kuvittelen tuon lonksunnan, mutta vihlontaa on helpompi kestää, kun ajattelen sen johtuvan jostain positiivisesta muutoksesta.
Eilen illalla venytellessäni pakaraa puskista iski ihan uusi vaiva. Nimittäin oikean jalan reiden sisäsyrjän lihas kramppasi kesken venytyksen aivan jumalattoman kipeästi ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Suoraksi jalkaa ei ollut enää mitään mahdollisuutta saada vastavenytykseen, mutta yritin painaa lihasta niin kovaa kuin vain kivulta pystyin. Yhtään en osaa sanoa kauan kramppi kesti, kun aika tuntui tunnilta. Lopulta kramppi kuitenkin luovutti ja muuttui lihaksen tykytykseksi jättäen jälkeensä kipeän lihaksen. Tänään olen yrittänyt lihasta kevyesti venytellä ja edelleen se on kipeä. Toivottavasti se ei vaivaa huomisessa juoksussa. Kylmähoito toivottavasti auttaa.
Huomenna olisi sitten tarkoitus lähteä uhmaamaan säiden ruhtinasta Helsinkiin. Ihan ei ideaalikeliä lupaa, mutta onneksi ei lumisadettakaan. Reilu 10 astetta, vesisade ja 10 metriä sekunnissa puhaltava tuuli on ihan kohtalainen ilma siihen nähden, että olen lenkkejä joskus ihan vapaaehtoisesti huonommassakin kelissä juossut. Ja kun suihkujakaan ei ole järjestäjien puolesta paikalle hoidettu, niin hyvä puoli on, että luontoäiti pitää tuosta puolesta huolen. Ja tulepaahan juostua vähän rivakammin, kun ei tuossa kelissä viitsi oikeasti matkaan käyttää yhtään enempää aikaa kuin on pakko!
perjantai 24. elokuuta 2012
Helsinki Midnight Run lähestyy
Viikon kuluttua lauantaina olisi sitten vuorossa yöjuoksua, kun Helsingin Midnight Run on ohjelmistossa. Lonkka on edelleen vaivannut, mutta siitä huolimatta olen ihan varovaisen toiveikas tuon juoksun suhteen. Kävin nimittäin eilisiltana juoksemassa valmistelevan 7 kilometrin lenkin ajateltua kisavauhtia. Juoksu kuitenkin kulki ja kilometritahti meni aika reilusti suunnitellun 5:30 alle. Loppuaika oli 36:36 eli noin 5:14 muodostui keskikilometritahdiksi lenkillä. Lopussa oli vielä varaa kiristää tahtia!
Viimeisen 200 metrin jälkeen fiilis oli uskomaton, kun loppukirin järjetön tuska vaihtui loistavaan fiilikseen. Näin vauhdikkaasti ja kepeästi juoksu ei ole koskaan kulkenut tuollaista vauhtia. Ilmeisesti siis jotain olen oikeinkin kesän aikana tehnyt, vaikka välillä olen kyllä ollut aika toivoton oman kunnon kehittymisen suhteen. Nyt viimeinen viikko ennen Midnight Runia mennään ihan pk-vauhteja. Sunnuntaina pitkis ja ensi viikolla pari peruskestävyyslenkkiä. Loppuviikon lenkkiin pitää tosin sotkea mukaan vähän nopeampaakin juoksua, että paikat on sitten notkeina lähtöviivalla.
Maanantaina on myös vuorossa fysioterapia. Ihan mielenkiinnolla odotan saanko sieltä minkäänlaisia apuja tuohon lonkkaan. Varmaankin aika samoilla lääkkeillä mennään kuin tähänkin asti eli venytyksiä, venytyksiä ja venytyksiä. Enköhän saa kuulla, että juoksuakin olisi hyvä vähentää. Mutta en ole oikeasti näin ennakkoluuloinen... ihan avoimin mielin menen kuuntelemaan ammattilaisen neuvoja :)
Niin ja tulihan sitä käytyä ostoksillakin. Vanha sykemittarini Polarin FT4 palveli hienosti 2,5 vuotta, mutta aikansa kutakin. Olen jo pidemmän aikaa katsonut noita hieman kehittyneempiä Garminin välineitä, joissa olisi GPS sisäänrakennettuna. Ja kun bonukset tulivat töistä käteen, niin ostaa paukautin itselleni Garminin Forerunner 610:n. Järkeilin asian jotenkin näin, että nyt kannattaa ostaa se markkinoiden paras mittari, ettei heti tarvitse olla ostamassa taas uutta, kun jonkin ominaisuuden puute alkaa mittarissa ärsyttämään. Periaatteessa minulle tärkeimpiä uusia ominaisuuksia on tuo mahdollisuus tarkkailla matkavauhtia ja erilaisten treenien ohjelmointi suoraan mittariin. Lisäksi syketietojen tarkkuus on ihan toista luokkaa kuin vanhassa Polarin perusmittarissa. Ja sitten on vielä ihan hirveä määrä kaikki muita uusia hienoja ominaisuuksia, joita en vielä osaa hyödyntää. Mutta ehkä joskus...
Ensi päivityksessä sitten toivottavasti hyviä fiiliksiä Mdnight Runista. Tavoiteaika on se 55 minuuttia ja kaikki sen alle on plussaa!
Viimeisen 200 metrin jälkeen fiilis oli uskomaton, kun loppukirin järjetön tuska vaihtui loistavaan fiilikseen. Näin vauhdikkaasti ja kepeästi juoksu ei ole koskaan kulkenut tuollaista vauhtia. Ilmeisesti siis jotain olen oikeinkin kesän aikana tehnyt, vaikka välillä olen kyllä ollut aika toivoton oman kunnon kehittymisen suhteen. Nyt viimeinen viikko ennen Midnight Runia mennään ihan pk-vauhteja. Sunnuntaina pitkis ja ensi viikolla pari peruskestävyyslenkkiä. Loppuviikon lenkkiin pitää tosin sotkea mukaan vähän nopeampaakin juoksua, että paikat on sitten notkeina lähtöviivalla.
Maanantaina on myös vuorossa fysioterapia. Ihan mielenkiinnolla odotan saanko sieltä minkäänlaisia apuja tuohon lonkkaan. Varmaankin aika samoilla lääkkeillä mennään kuin tähänkin asti eli venytyksiä, venytyksiä ja venytyksiä. Enköhän saa kuulla, että juoksuakin olisi hyvä vähentää. Mutta en ole oikeasti näin ennakkoluuloinen... ihan avoimin mielin menen kuuntelemaan ammattilaisen neuvoja :)
Niin ja tulihan sitä käytyä ostoksillakin. Vanha sykemittarini Polarin FT4 palveli hienosti 2,5 vuotta, mutta aikansa kutakin. Olen jo pidemmän aikaa katsonut noita hieman kehittyneempiä Garminin välineitä, joissa olisi GPS sisäänrakennettuna. Ja kun bonukset tulivat töistä käteen, niin ostaa paukautin itselleni Garminin Forerunner 610:n. Järkeilin asian jotenkin näin, että nyt kannattaa ostaa se markkinoiden paras mittari, ettei heti tarvitse olla ostamassa taas uutta, kun jonkin ominaisuuden puute alkaa mittarissa ärsyttämään. Periaatteessa minulle tärkeimpiä uusia ominaisuuksia on tuo mahdollisuus tarkkailla matkavauhtia ja erilaisten treenien ohjelmointi suoraan mittariin. Lisäksi syketietojen tarkkuus on ihan toista luokkaa kuin vanhassa Polarin perusmittarissa. Ja sitten on vielä ihan hirveä määrä kaikki muita uusia hienoja ominaisuuksia, joita en vielä osaa hyödyntää. Mutta ehkä joskus...
Ensi päivityksessä sitten toivottavasti hyviä fiiliksiä Mdnight Runista. Tavoiteaika on se 55 minuuttia ja kaikki sen alle on plussaa!
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Juostako vai eikö juosta, siinä pulma
Alan vähitellen epäillä oman tavoitteeni järkevyyttä. Alan uskoa lääkärin sanoja, joiden mukaan kroppaani ei ole tehty juoksemiseen. On ironista, että liikuntamuoto, josta aidosti pidän, aiheuttaa jatkuvasti vääränlaista kipua.
Maratonhaaveet olen taas tältä kesältä yrittänyt hävittää mielestäni. Kun vasen lonkka keskeyttää pitkät lenkit järjestään viimeistään 20 kilometrin kohdalla, ei maratonin juokseminen tunnu realistiselta tavoitteelta. Viime viikonloppuna kävin juoksemassa/kävelemässä paikallisen patikointireitin nimeltään Elsa Heporaudan polku. Mittaa tuolla reitillä on n. 24 kilometriä ja maastoltaan se on pääosin suht' isoja metsä-/hiekkateitä. Lyhyitä pätkiä patikoidaan myös pienemmillä metsäpoluilla. Korkeuserot eivät ole suuria, mutta mäkiä on runsaasti ja ne ovat pääosin melko jyrkkiä. Ajatuksena oli testata lonkan kunto, kun se oli jo jonkin aikaa ollut ahkeran venyttelyn ja kylmähoidon seurauksena parempi. Viimeisellä viidellä kilometrillä lonkka kuitenkin muistutti olemassaolostaan. Pahimmillaan se oli noin 21 kilometrin kohdalla ja silloin ajattelin, että en pääse edes kävellen raahautumaan autolle. Onneksi lonkan kipu pienen lepotauon jälkeen kuitenkin helpotti ja loppumatka meni vähän mukavammin - ei toki kivuitta, mutta kuitenkin paremmin. Loppujen lopuksi reitti oli kierretty taukoinen kolmessa ja puolessa tunnissa, kun loppumatkan tulin rauhassa mustikoita poimien ja nautiskellen.
Tuosta lenkistä tormistautuneena soitin paikalliselle fysioterapeutille ja varasin ajan. Kun kerroin, että lonkan limapussin tulehdus vaivaa - fysioterapeutin ensimmäinen kysymys oli, miksi lääkäri ei pistänyt kortisonipiikkiä. Kuulemma tuohon vaivaan ehdoton ykköshoitomuoto on juurikin tuo piikki. Kyllähän lekuri kysyi pistetäänkö, mutta vähemmin myyvällä tavalla. Lääkärin mukaan kortisonipiikin sokkona pistäminen lonkkaan voi auttaakin, mutta mitään takeita siitä ei ole. Itse kuulin asian siten, että kun tarkkaa paikkaa pistokselle ei ole tiedossa, on parempi että ei pistetä ollenkaan. Fysioterapeutti lupasi kuitenkin katsoa mitä voi tehdä ja jos näyttää, että ei voi tehdä mitään, niin pistetään sitten se kortisoni siihen lonkkaan.
Tällä viikolla en ole vielä juoksuaskelta ottanut vaan olen käynyt salilla hikoilemassa soutulaitteessa. Samalla olen saanut lihashuollonkin tehtyä tehokkaasti. Huomenna käyn testaamassa lonkan kuntoa pk-lenkillä. Suotavaa olisi, että se kestäisi juoksun hyvin, sillä Midnight Runiin on enää reilut kaksi viikkoa aikaa. Kun pääsin tuossa välissä muutaman kivuttoman reippaamman lenkin vetämässä, vauhti tuntuisi olevan löytymässä ja kunto tuota kympin juoksua ajatellen tuntuisi hakeutuvan ihan kohdilleen. Lonkan jäykkyys ja kipuilu voi sitten viedä vauhdin.
Maratonihaaveet taas tältä kesältä hylänneenä loppukauden päätavoite on kuitenkin pääkaupunkijuoksu 30.9. Kyseessä on puolimaraton, joka juostaan Helsingin keskuspuistossa eli hiekkatiellä. Ja hiekkatie on siis hyvä asia lonkan kannalta. Tavoitteena on tuolla juosta niin lähelle kahden tunnin rajaa kuin mahdollista. Lähden tavoittelemaan alkumatkasta kahden tunnin alitusta ja toivon paukkujen riittävän loppuun asti. Sitten omalta osalta kisat on tältä vuodelta juostu ja keskityn parantelemaan tuota lonkkaani. Ja ehkä sitten ensi vuonna paikat olisi siinä kunnossa, että maratonille uskaltaisi ja ennen kaikkea viitsisi lähteä... kyllähän tässä kipujen kanssa painiessa välillä tuntuu tosi tyhmältä touhulta tämä juokseminen. Varsinkin kun kyseessä ei ole muu kuin itseään vastaan kilpaileminen. Mutta niin on vain vaikeaa se lenkin väliin jättäminenkin, vaikka kipuja olisikin. Eli ota nyt tästä selvää...
Maratonhaaveet olen taas tältä kesältä yrittänyt hävittää mielestäni. Kun vasen lonkka keskeyttää pitkät lenkit järjestään viimeistään 20 kilometrin kohdalla, ei maratonin juokseminen tunnu realistiselta tavoitteelta. Viime viikonloppuna kävin juoksemassa/kävelemässä paikallisen patikointireitin nimeltään Elsa Heporaudan polku. Mittaa tuolla reitillä on n. 24 kilometriä ja maastoltaan se on pääosin suht' isoja metsä-/hiekkateitä. Lyhyitä pätkiä patikoidaan myös pienemmillä metsäpoluilla. Korkeuserot eivät ole suuria, mutta mäkiä on runsaasti ja ne ovat pääosin melko jyrkkiä. Ajatuksena oli testata lonkan kunto, kun se oli jo jonkin aikaa ollut ahkeran venyttelyn ja kylmähoidon seurauksena parempi. Viimeisellä viidellä kilometrillä lonkka kuitenkin muistutti olemassaolostaan. Pahimmillaan se oli noin 21 kilometrin kohdalla ja silloin ajattelin, että en pääse edes kävellen raahautumaan autolle. Onneksi lonkan kipu pienen lepotauon jälkeen kuitenkin helpotti ja loppumatka meni vähän mukavammin - ei toki kivuitta, mutta kuitenkin paremmin. Loppujen lopuksi reitti oli kierretty taukoinen kolmessa ja puolessa tunnissa, kun loppumatkan tulin rauhassa mustikoita poimien ja nautiskellen.
Tuosta lenkistä tormistautuneena soitin paikalliselle fysioterapeutille ja varasin ajan. Kun kerroin, että lonkan limapussin tulehdus vaivaa - fysioterapeutin ensimmäinen kysymys oli, miksi lääkäri ei pistänyt kortisonipiikkiä. Kuulemma tuohon vaivaan ehdoton ykköshoitomuoto on juurikin tuo piikki. Kyllähän lekuri kysyi pistetäänkö, mutta vähemmin myyvällä tavalla. Lääkärin mukaan kortisonipiikin sokkona pistäminen lonkkaan voi auttaakin, mutta mitään takeita siitä ei ole. Itse kuulin asian siten, että kun tarkkaa paikkaa pistokselle ei ole tiedossa, on parempi että ei pistetä ollenkaan. Fysioterapeutti lupasi kuitenkin katsoa mitä voi tehdä ja jos näyttää, että ei voi tehdä mitään, niin pistetään sitten se kortisoni siihen lonkkaan.
Tällä viikolla en ole vielä juoksuaskelta ottanut vaan olen käynyt salilla hikoilemassa soutulaitteessa. Samalla olen saanut lihashuollonkin tehtyä tehokkaasti. Huomenna käyn testaamassa lonkan kuntoa pk-lenkillä. Suotavaa olisi, että se kestäisi juoksun hyvin, sillä Midnight Runiin on enää reilut kaksi viikkoa aikaa. Kun pääsin tuossa välissä muutaman kivuttoman reippaamman lenkin vetämässä, vauhti tuntuisi olevan löytymässä ja kunto tuota kympin juoksua ajatellen tuntuisi hakeutuvan ihan kohdilleen. Lonkan jäykkyys ja kipuilu voi sitten viedä vauhdin.
Maratonihaaveet taas tältä kesältä hylänneenä loppukauden päätavoite on kuitenkin pääkaupunkijuoksu 30.9. Kyseessä on puolimaraton, joka juostaan Helsingin keskuspuistossa eli hiekkatiellä. Ja hiekkatie on siis hyvä asia lonkan kannalta. Tavoitteena on tuolla juosta niin lähelle kahden tunnin rajaa kuin mahdollista. Lähden tavoittelemaan alkumatkasta kahden tunnin alitusta ja toivon paukkujen riittävän loppuun asti. Sitten omalta osalta kisat on tältä vuodelta juostu ja keskityn parantelemaan tuota lonkkaani. Ja ehkä sitten ensi vuonna paikat olisi siinä kunnossa, että maratonille uskaltaisi ja ennen kaikkea viitsisi lähteä... kyllähän tässä kipujen kanssa painiessa välillä tuntuu tosi tyhmältä touhulta tämä juokseminen. Varsinkin kun kyseessä ei ole muu kuin itseään vastaan kilpaileminen. Mutta niin on vain vaikeaa se lenkin väliin jättäminenkin, vaikka kipuja olisikin. Eli ota nyt tästä selvää...
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Vähemmän juoksua, sanoi lääkäri
Olen keväästä asti kamppaillut vasemman jalan pakaran jumien kanssa ja se ehti nyt jo välillä mennä niin pahaksi, että hetken jo mietin juosseeni viimeisen juoksuni. Kipu levisi alaselkään ja olin muutaman viikon aika allapäin asian johdosta, juoksu ei maistunut ja muutenkin kaikesta liikunnasta oli ilo poissa. Siksi ei bloginkaan päivittäminen ole ollut ihan siellä asialistan kärkipäässä.
Mutta nyt onneksi taas päivä paistaa risukasaankin. En tiedä mitä tein, mutta jotain taisi tehdä oikein, sillä kivut katosivat viime viikon loppupuolella kuin salaman iskusta. Yhtenä aamuna herätessäni vain tajusin, että selkä ja pakara on paljon parempi. Lopullisesti kivun vei pois viime perjantain souturupeama Sulkavalla, minkä johdosta päätin lauantai aamuna lähteä juoksemaan puolikasta maratonia Mikkeliin Marskin kierrokselle. Maaliin siinäkin kisassa raahauduin, mutta taas kerran puolimaratoni oli sellainen tuskien tie, että mietin vakavasti oman mielenterveyteni nykytilaa. Miksi pirussa maksan jotain näin kamalasta rääkistä?
Aloitin kisan tosi kevyesti. Ajatuksena oli lähteä juoksemaan sellaista 1:07-1:08 aikaa puolimatkaan ja sitten toinen puolikas juosta sinne tuntiin, jolloin mentäisiin kevään HCR:n ajan alle. Noh, puolimatkaan saavuin jo lähes kaksi minuuttia aikataulusta jäljessä ja siinä vaiheessa aloin olla jo niin poikki, että toisen 10,5 kilometrin juokseminen tuntiin ei ollut realistinen tavoite. Siinä vaiheessa ajattelin, että maaliin pääsy on enää ainoa tavoite. Sekin meinasi jäädä haaveeksi kun noin 18,5 kilometrin kohdilla edellisellä juomapisteellä nautitut virvokkeet meinasivat väkisin tulla ylös. Aikani käveltyäni ja nieleskeltyä olo kuitenkin parani sen verran, että sain raahauduttua maaliin. Aika 2:20 ja risat. Tällä kertaa kuitenkin olin aidosti onnellinen saavutuksesta, sillä vaikka jalat toimivat nyt HCR:ia mukavammin yleinen fiilis juoksuun oli huomattavasti kamalampi. Juoksun jälkeen vasen lonkka/pakara olivatkin sitten ihan tulessa ja illan jäykistelin ja yritin venytellä, mutta lihakset alkoivat kramppaamaan, joten sekin sitten jäi...
Tiistainan kävinkin lopulta lääkärin vastaanotolla, kun pakaran jäykkyys palasi puolimaratonin rasitusten myötä. Päätin, että mitään yleislääkäriä en halua diagnoosia arpomaan, vaan varasin suoraan ajan fysiatrilta. Haastattelun ja hetken jalkojen vatkaamisen jälkeen diagnoosikin oli jokseenkin selvä. Lonkan limapussi on ensinnäkin tulehtunut, mikä lienee se suurin syy akuutteihin vaivoihini. Toisaalta lihakseni olivat myös aika kireät, mikä ei sekään ole optimaalinen tilanne treeniä ajatellen. Yleisesti ottaen ongelmani kuitenkin johtuvat siitä, että ole valinnut itselleni ihan väärän lajin. Ruumiinrakenteeni yliliikkuvine nivelineen sopisi paremmin uintiin tai tanssiin. Tilanne ei kuitenkaan ole lainkaan toivoton, vaan fysioterapialla ja aktiivisella lihashuollolla mitään estettä maratonharrastukselle ei pitäisi olla. Samaan hengenvetoon lääkäri kuitenkin totesi, että juoksun määrää voisi karsi aika reilusti ja lisätä huomattavasti esim. uintia, pyöräilyä ja soutua ohjelmaan. Neuvosta vaarin ottaneena kävinkin saman tien hankkimassa itselleni vesijuoksuvyön. Täällä Saimaan syleilyssä kun tuo vesijuoksu tuntuisi näin kesällä oivalta juoksun korvikkeelta. Vielä en ole ehtinyt vesijuoksua koittamaan, mutta eiköhän sekin kokeilu lähipäivinä toteudu.
Eli tämmöistä sitten viime kirjoittelun... kipua ja kyyneleitä, mutta onneksi se valokin välillä jostain rakosesta pilkahtaa. Ehkä tämä tästä vielä kirkastuu.
Mutta nyt onneksi taas päivä paistaa risukasaankin. En tiedä mitä tein, mutta jotain taisi tehdä oikein, sillä kivut katosivat viime viikon loppupuolella kuin salaman iskusta. Yhtenä aamuna herätessäni vain tajusin, että selkä ja pakara on paljon parempi. Lopullisesti kivun vei pois viime perjantain souturupeama Sulkavalla, minkä johdosta päätin lauantai aamuna lähteä juoksemaan puolikasta maratonia Mikkeliin Marskin kierrokselle. Maaliin siinäkin kisassa raahauduin, mutta taas kerran puolimaratoni oli sellainen tuskien tie, että mietin vakavasti oman mielenterveyteni nykytilaa. Miksi pirussa maksan jotain näin kamalasta rääkistä?
Aloitin kisan tosi kevyesti. Ajatuksena oli lähteä juoksemaan sellaista 1:07-1:08 aikaa puolimatkaan ja sitten toinen puolikas juosta sinne tuntiin, jolloin mentäisiin kevään HCR:n ajan alle. Noh, puolimatkaan saavuin jo lähes kaksi minuuttia aikataulusta jäljessä ja siinä vaiheessa aloin olla jo niin poikki, että toisen 10,5 kilometrin juokseminen tuntiin ei ollut realistinen tavoite. Siinä vaiheessa ajattelin, että maaliin pääsy on enää ainoa tavoite. Sekin meinasi jäädä haaveeksi kun noin 18,5 kilometrin kohdilla edellisellä juomapisteellä nautitut virvokkeet meinasivat väkisin tulla ylös. Aikani käveltyäni ja nieleskeltyä olo kuitenkin parani sen verran, että sain raahauduttua maaliin. Aika 2:20 ja risat. Tällä kertaa kuitenkin olin aidosti onnellinen saavutuksesta, sillä vaikka jalat toimivat nyt HCR:ia mukavammin yleinen fiilis juoksuun oli huomattavasti kamalampi. Juoksun jälkeen vasen lonkka/pakara olivatkin sitten ihan tulessa ja illan jäykistelin ja yritin venytellä, mutta lihakset alkoivat kramppaamaan, joten sekin sitten jäi...
Tiistainan kävinkin lopulta lääkärin vastaanotolla, kun pakaran jäykkyys palasi puolimaratonin rasitusten myötä. Päätin, että mitään yleislääkäriä en halua diagnoosia arpomaan, vaan varasin suoraan ajan fysiatrilta. Haastattelun ja hetken jalkojen vatkaamisen jälkeen diagnoosikin oli jokseenkin selvä. Lonkan limapussi on ensinnäkin tulehtunut, mikä lienee se suurin syy akuutteihin vaivoihini. Toisaalta lihakseni olivat myös aika kireät, mikä ei sekään ole optimaalinen tilanne treeniä ajatellen. Yleisesti ottaen ongelmani kuitenkin johtuvat siitä, että ole valinnut itselleni ihan väärän lajin. Ruumiinrakenteeni yliliikkuvine nivelineen sopisi paremmin uintiin tai tanssiin. Tilanne ei kuitenkaan ole lainkaan toivoton, vaan fysioterapialla ja aktiivisella lihashuollolla mitään estettä maratonharrastukselle ei pitäisi olla. Samaan hengenvetoon lääkäri kuitenkin totesi, että juoksun määrää voisi karsi aika reilusti ja lisätä huomattavasti esim. uintia, pyöräilyä ja soutua ohjelmaan. Neuvosta vaarin ottaneena kävinkin saman tien hankkimassa itselleni vesijuoksuvyön. Täällä Saimaan syleilyssä kun tuo vesijuoksu tuntuisi näin kesällä oivalta juoksun korvikkeelta. Vielä en ole ehtinyt vesijuoksua koittamaan, mutta eiköhän sekin kokeilu lähipäivinä toteudu.
Eli tämmöistä sitten viime kirjoittelun... kipua ja kyyneleitä, mutta onneksi se valokin välillä jostain rakosesta pilkahtaa. Ehkä tämä tästä vielä kirkastuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)