11 yötä Tukholmaan

Eilen, sunnuntaina, tuli juostua viimeinen pitkis ennen maraa. Kävin sen edellisen pitkikseni tapaan juoksemassa - jalkoja säästelläkseni - paikallisella kuntoradalla. Juoksu oli ihan mukavan letkeätä noin seitsemän minuutin kilometrivauhtia. Ainoa asia mikä hieman kaihersi oli uusien Nimbuksien oikean jalan lesti. Ilmeisesti kengässä on jotain muutakin eroa Asicsen astetta kevyempiin neutraaliin Gel Columbuksiin kuin vaimennus, sen verran epämukavammalta eritoten vasemman jalan kenkä tuntuu. Ratkaisuni lienee siis se, että Tukholmaan lähtee Columbukset ja Nimbukset saa jäädä kotiin. Jotenkin ajattelin että kengät olisivat samaa maata, mutta näin sitä oppii uutta... tiedänpähän jatkossa, että halvempi on tässä tapauksessa parempi ja voin jopa suositella testaamaan Columbusta, jos Intersportissa testatun Nimbukset tuntuvat liian kaposilta. Tosin ainoa ikävä puoli noissa Columbuksissa on, että niitä ei taida pitää oikein suomalaiset urheilukaupat valikoimissaan. Mutta esimerkiksi Startfitnessiltä saa.

Katsoin myös eilen illalla ihan mielenkiinnosta kevään mittaan juostuja kilometrejä ja eihän ne mitenkään ihan hirveän isoilta nuo määrät vaikuta. Tammikuussa juoksua 62 kilometriä, helmikuussa 81, maaliskuussa 99, huhtikuussa 137 ja tässä kuussa tähän asti 128 eli nousujohteisuutta on ollut. Talvenkaan kilometrit eivät kuitenkaan näytä ihan niin pahalta, kun tiedän että silloin tuli tehtyä jotain muutakin kuin juostua - muun muassa aivasteltua, niiskuteltua ja yskittyä.

Huomenna viimeinen hieman pidempi fartlek/vk pyrähdys ja sitten siirryn keventelyyn. On toisaalta aivan uskomattoman hieno fiilis ajatella, että ensi viikonloppuna ei tarvitse lähteä nylkyttämään kolmeksi tunniksi helteeseen.

Salasana hukassa ja muita koottuja selityksiä

Edellisestä kerrasta on pitkä aika. Jopa niin pitkä, että piti oikein miettiä viitsiikö tänne enää mitään kirjoittaa. Mutta pakkohan se on, kun tekosyitä hiljaiseloon on olemassa pitkä lista. Hyvällä omallatunnolla voin siis palata taas näppäimistön ääreen.

Totta puhuakseni pitkään hiljaisuuteen on muutamia ihan oikeita syitä. Tärkein syy lienee se, että minulla on ollut viimeiset pari kuukautta käytössä nettiselailuun vain tabletti. Ja tabletilla pidempien tekstien kirjoittaminen on masokistin hommaa. Ja vaikka jonkinlaisena masokistina voinkin itseäni tällaisen harrastuksen kautta pitää, niin tabletilla en jaksanut ruveta blogitekstin pituista juttua värkkäämään.

Se on siis päällimmäinen syy. Toinen syy on se, että salasana bloggeriin oli hukassa ja Googlen salasanan palautus ei ole ihan niitä helpoimpia prosesseja. Tänään lopulta sain itsestäni niin paljon irti, että vein prosessin loppuun saakka. Helpolla ei kyllä näiltä tileiltä salasanaa viedä urkkimalla, se on nyt ihan virallisesti testattu.

Syitä on näiden lisäksi muitakin, jotka on kaikki jollain tapaa kytkettävissä kiireeseen ja saamattomuuteen. Mutta nyt olisi taas tarkoitus jatkaa tästä hetkestä, kun kaikki palaset ovat pikkuhiljaa taas paikoillaan ja elämä noin yleisesti on hieman rutinoituneempaa hektisemmän vaiheen jälkeen.

Mutta jos mennään itse asiaan eli siihen, että ensimmäinen maratoni kolkuttelee kahden viikon päässä. Fiilikset lähteä juoksemaan ovat ihan ok, tosin rehellisyyden nimissä on pakko sanoa, että paljoa en odota. Talven sairastelut olivat niin henkisesti kuin fyysisestikin väsyttäviä ja vaikka juoksun ilo on taas löytynytkin, mitään ihmeitä tuskin tällä valmistautumisella tehdään. Tarkoitus on lähteä hölkkäilemään 5 tunnin jäniksen perään ja katsoa pysyykö mies edes siinä vauhdissa perässä loppuun saakka.

Pari viikkoa takaperin juostu Helsinki City Run kertoi aika karua kieltä nykyisestä (rapa)kunnosta. Aika 2:15 alimittaisella puolimaratonilla on aika kaukana siitä, mitä oli tarkoitus lähteä hakemaan. Tosin kun jo ennen juoksua myönsin itselleni tosiasiat enkä lähtenyt puolikkaan ennätystä tavoittelemaan, oli juoksukin leppoisaa kölkyttelyä pk-alueen ylärajalla. Kaikista huolestuttavinta tuossa juoksussa oli, että jalat väsyivät melko rankasti, mikä kertoo aika lahjomattomasti treenin vähyydestä. Jos jo puolikkaalla jalat tuntuivat tuolta, on vaara suuri, että täysmatkalla juoksen itseltäni jalat alta. Joku viisas tosin jossain kirjoitti, että maraton juostaan levännein jaloin hiilarivarastot pullolleen tankattuna, kun taas tuo puolikas mentiin ilman minkäänlaisia herkistelyjä keskellä normitreeniä. Pakko luottaa siihen, että asia todellakin on näin...

Viime perjantaina alkoi myös työpaikan järjestämä juoksukoulu. Tosin eräänlaisena tynkäversiona. Tapaamisia on vain kolme ja niistäkin missaan viimeisen Tukholman reissun vuoksi. Ajatuksena kuitenkin oli, että saisin jotain vinkkiä juoksutekniikkaan. Erilaisia vaivoja kun on tässä harrastuksen myötä ollut ja ajattelin, että josko niistä jotkin olisi kytköksissä ihan selviin tekniikkavirheisiin, jotka ammattilainen voisi korjata. Ensimmäisellä kerralla käytiin juoksemassa pieni pk-lenkki ja saimme luennon ihan juoksun perusteista. Tuttua asiaa siis.

Huomenna (tai siis jo tämän vuorokauden puolella) olisi tarkoitus lopetella viikko viimeisellä pitkällä ennen Tukholmaa. Ensi viikolla olisi vielä tiistaina tarkoitus jonkinlainen vauhtileikittely kehitellä, mutta muuten kaikki vähänkin rasittavampi tekeminen alkaa olla tässä. Kaikki voitava on tehty ja nyt sitten on vaan pakko katsoa mihin se riittää.

Nyt kun sain tämän toimimaan, pyrin päivittämään fiiliksiä vielä ennen Tukholmaa. Nukkumatti on heittänyt hiekkansa jo sen verran kauan aikaa sitten, että pakko kai sitä on päästä jo petiinkin.

Asunnon etsintää ja vähän kauppaakin

Taas on tovi vierähtänyt edellisestä postituksesta. Lenkillä on käyty jotakuinkin ahkerasti, tosin niin kutsuttu muu elämä tunkee joka välissä tielle. Marraskuusta lähtien ehkä suurin henkinen painolasti on tullut pirullisen pitkästä työmatkasta. Pimeässä ajaminen mutkaista pientä tietä pitkin noin pari tuntia päivässä on henkisesti kuormittavaa. Olen yrittänyt asennoitua matkaan siten, että se on niin kutsuttua omaa aikaa, mutta eipä ole onnistunut. Autossa istuminen ei muutu lenkiksi vaikka kuinka sitä mielikuvilla yrittäisi sellaiseksi muuttaa. Pikemminkin ajaminen on työtä, joka vähentää vapaa-aikaa.

Ratkaisuna tähän ongelmaa mietimme tietenkin asunnon ostoa samalta paikkakunnalta kuin työpaikkakin on. Niinpä kävimme joulukuussa katselemassa noin kymmenkuntaa myynnissä olevaa taloa. Kaikki asiat huomioiden kävi kuitenkin aika nopeasti selväksi, että Savonlinnan asuntojen hintataso on kohtuuton. Omakotitaloja on myynnissä paljon, ne ovat melko iäkkäitä ja ne ovat olleet pääosin myynnissä todella pitkään. Ekonomin opeilla hinta ja kysyntä eivät siis ihan täysin kohtaa. Hintatson lähtiessä sieltä kahdesasadastatuhannesta reilusti ylöspäin mietimme myös vakavasti rakennusprojektin aloittamista (tiedän, uusmaalaiset lukijat varmasti tuhahtavat näille hinnoille, mutta silti...). Lähtökohtaisesti samalla hinnalla jolla olisi saatu noin 30 vuotta vanha omakotitalo, olisimme rakentaneet upouuden 140 neliöisen talon.

Rakentamisessa kuitenkin korpesi se, että Savonlinnassa ei ollut vapaana kunnollisia tontteja ja toisaalta muutto uuteen asuntoon olisi venähtänyt ensi talveen. Uusi vuosi kuitenkin onneksi vaihtui ja uusiakin asuntoja alkui tipahdella myyntiin.

Edelleen yleisestä hintatasosta voi olla montaa mieltä, mutta toisaalta sekaan mahtui yksi ihan selkeästi "oikein" hinnoiteltu talo. Soitto kiinteistönvälittäjälle pari päivää kohteen myyntiin tulon jälkeen paljasti, että talosta oli jo jätetty ehdollinen hyväksytty tarjous. Joku muukin oli siis tajunnut hinnan oikeuden. Talon suurin ongelma meille oli se, että siitä "puuttui" yksi makuuhuone ja kun kävin sitä eräs ilta katsomassa, olin ennen sisään menoa valmis hylkäämään talon ihan vain tuosta syystä.

Mutta niin se vain joskus napsahtaa kohdalle ihan tahtomatta. Talo oli ihan juuri sitä mitä haettiin: suhteellisen uusi ja fiksusti rakennettu. Remonttia ei ihan heti tarvita, kun pinnat ovat oivassa kunnossa. Siinä sitten mietin että onko se yhden huoneen puuttuminen kuinka huono asia, kun olemassa olevat huoneet ovat sitten sitäkin tilavampia. Edelleen meni pari päivää kunnes sain vaimon mukaan katsomaan taloa. Koko ajan oli pieni pelko persiissä siitä, että jos tarjouksen jo jättänyt ostaja saa oman rivarinsa myytyä, talo menee heti. Niinpä päätös piti tehdä aika nopeasti. Muutaman tunnin miettimisen jälkeen homma oli selvä: jätimme talosta tarjouksen. Ensimmäinen tuli bumerangina takaisin uudella hinnalla, mutta loppujen lopuksi kaupat syntyivät myyjän vastatarjouksen myötä.

Nyt sitten pari viikkoa on käytetty aika tehokkaasti lainaneuvottelujen parissa ja huonekaluostoksilla, kunnes tänään viimein kauppa sai lopullisen sinetin kauppakirjan allekirjoituksen myötä. Tärkeintä kuitenkin kaikessa on sen henkisen taakan laskeutuminen pois harteilta, joka tähän koko prosessiin liittyi. Nyt ehkä voi - toivottavasti - keskittyä paremmin kunnon kohottamiseen kevään koitoksia varten. Tosin nyt pitää varmaan ensi parannella tämä flunssan alku, joka nyt on päällä... Paljon selitystä, mutta ehkä taas kevään myötä päivityksiäkin alkaa tippumaan. Kunhan nyt vain asetumme ensin uuteen kaupunkiin (jossa katuvalot muuten loistavat kymmenen jälkeenkin. Jes!).

Edit: pahoittelut, että aiemmin teksti oli yhdessä putkessa ilman kappalejakoja. Varmasti aika työläs lukea.

Monipuolinen viikko takana

Pitkästä aikaa sain alle niin sanotun ehjän viikon ja nyt on kropassa ihanan raukea olo. Tänään kävin hölkyttelemässä pitkiksenä 15 kilometrin lenkin kertakaikkisen upeassa säässä keskivauhdilla 6:34 min/km. Sykkeet eivät tosin pysyneet taaskaan kurissa ja keskisyke nousi 76 % maksimista, joka on kyllä liikaa pidemmän päälle, mutta näin flunssan jälkeisenä aloituksena päätin olla välittämättä sykkeistä. Niistä välittäminen tietäisi kävelyä ja sitä ei vaan nyt jaksa, kun parinkymmenen viikon kuluttua pitäisi olla Tukholmassa juoksemassa maratonia. Tuntuma oli kuitenkin ihan kiva, mitä nyt tosi tukkoiselta alkoi tuntumaan juoksu jaloissa noin 8 kilsan jälkeen

Ehkä tuohon pieneen tukkoisuuteen on syynä eiliset liikunnat, jotka olivat ohjelmaan merkittyä rankempia. Päivällä kävin hiihtämässä kympin ihan puhtaasti vk-sykkeillä. Pururadan mäkinen maasto ei juuri hiihtoon tottumatonta kroppaa sääli. Ylämäissä sykkeet pomppivat yli 160 lyönnin ja kun missään vaiheessa ei oikein ehdi palautua, niin aika helposti tuo syke nousee noihin nytkin nähtyihin 146 lyönnin pintaan. Mutta eipä silti - aivan alkua lukuun ottamatta hiihto ei tuntunut noillakaan sykkeillä mitenkään kovin pahalta. Ja kun luistoa riitti noin 8 asteen pakkasessa, niin mikäpä sitä oli hiihdellessä.

Illalla tuli sitten vielä tehtyä toinen urheilusuoritus, joka ei ollut missään ohjelmassa. Lähdin nimittäin poikien kanssa käymään noin puolentoista kilometrin päässä sijaitsevassa kaupassa, kun lupasin tehdä illaksi pitsaa. Stigan perään pulkka ja pojat kyytiin. Alkumatka meni leppoisasti alamäkeen, mutta takaisinpäin tuollainen viidenkymmenen kilon vetäminen ylämäkeen oli jo aika hapokasta. Tuon suorituksen jälkeen pitsa ja sauna maistuvat kyllä tosi hyvältä. Ja pojatkin olivat tyytyväisiä niin reissuun kuin ruokaankin eli ei mennyt hukkaan iskän hikoilut.

Muutoin viikolla tuli pidettyä pari lepopäivää keskiviikkona ja perjantaina, torstaina oli ohjelmassa kevyt sisäpyöräily, tiistaina oli jo perinteeksi muodostunut sähly ja maanantaina juoksin tuon viikon toisen lenkin. Ensi viikolla kaava muuten sama, mutta astetta rankempana. Nyt on taas reenimotivaatio kohillaan ja tekemisessä iloa. Toivotaan, että influenssat ynnä muut pöpöt kiertävät tämän tontin kaukaa ja tilanne jatkuukin yhtä aurinkoisena...

Flunssa virallisesti selätetty

Lähes kahden viikon tauko hikiliikunnasta oli hyvä päättää lauantain kevyeen juoksulenkkiin. Viiden kilometrin juoksu ei tosin ollut tuntumaltaan ihan niin kevyt kuin vauhti olisi antanut olettaa. Noin 6:30 min/km vauhti oli aikasta tukkoisen oloista. Mutta se sallittakoon parin viikon liikuntatauon jälkeen.

Tauko teki kuitenkin henkisellä puolella tosi hyvää. Vaikka flunssan aikana harmittikin, niin tosiasiassa nyt on taas motivaatiota treenata. Tauon aikana hävisi ajatus "pakosta" treenata ja eilen lauantaina olin oikeasti tosi iloinen, että pääsin lenkille. Näin sunnuntaina sitten olin jopa niin innokas, että vedin monot jalkaan ja hyppäsin suksille. Kauden toinen hiihtolenkki (13,5 km) oli tuskaista tekemistä, mutta silti niin kovin rentouttavaa. Lenkin jälkeen oli pitkästä aikaan paikkoja kipeänä, kun kantapää hiertyi auki, reisiin sattui jollain omituisella tavalla ja ojentajat olivat väsymyksestä arat. Suihkussa lenkin jälkeen sitten muistin taas, kuinka hyvä olo siitä pienestä väsymyksen tunteesta kropassa tuleekaan.

Ensi viikolla olisikin sitten tarkoitus palata takaisin ns. "normaaliin" treenirytmiin. Toisin sanoen kilometrejä ruvetaan kerryttämään siten, että keväällä harjoitusviikon kilometrit heiluvat 60-70 kilometrin välillä. Ensi viikko on kuitenkin vielä maltillinen, kun kilometrejä kertyy "vain" noin 35. Ajattelin, että pitää taas ottaa aloitus rennosti, että ei kohta taas olla telakalla. Kovin montaa harjoitustaukoa ei enää 20 viikon päässä oleva tavoite enää kestä. Nyt on saatava määrät ylös, että Tukholmassa 42 km hölkkä olisi edes jollain tapaa siedettävä kokemus.

Flunssassa - taas!

Viimeisen kuukauden aikana olo ehti ehti jo muutaman päivän olla lähes normaali, kunnes nyt sitten taas maanantaina nousi kuume ja sen kylkiäisenä jostain syvältä limaa repivä yskä. Juoksut ovat siis taas tämän viikon olleet jäissä.

Toisaalta juoksujen olemattomuus on antanut minulle hyvin aikaa syventyä joululahjaksi saamiini juoksukirjoihin. Toinen kirjoista, Matkalla Maratonille, onkin minulle jo tuttu juoksuharrastuksen alkulähteiltä. Nyt parin vuoden jälkeen siitä uudelleen lukiessani tajuan kirjan absoluuttisen hyvyyden. Jos pitäisi suositella jotain yhtä kirjaa juoksuharrastuksen tueksi, se olisi juurikin tuo opus. Se on kattava, havainnollinen ja helposti lähestyttävä. Siitä sain ammennettua tietoutta aloittelevana juoksijana ja nyt jo hieman kokeneempanakin se tarjoaa käyttökelpoista tietoa harrastuksen tueksi. Suosittelen siis kaikille.

Juoksemisen henkistä aspektia ei kuitenkaan tuossa edellä mainitussa kirjassa juuri käsitellä. Osin toki erilaiset juoksuun liittyvät tunteet on vain pakko kokea itse, mutta niidenkin käsittelyssä on joskus apu ehkä tarpeen. Itselleni olisi ainakin apu kelvannut viime kesänä, kun kamppailin kipeän alaselän ja lonkan kanssa. Juoksu sattui eikä se ollut enää kivaa. Vastaavasti tällä hetkellä kamppailen ajankäytön kanssa. Tuntuu, että aika ei yksinkertaisesti riitä juoksemiseen, kun työpäivät venyvät yli kymmentuntisiksi, jostain pitäisi kaivaa aikaa perheelle ja lisänä hämmentää tämä jatkuva ja toistuva flunssa.

Zen ja Juoksemisen Taito on toinen lahjaksi saamani kirja. Se täydentää oivalla tavalla Matkalla Maratonille- kirjaa, sillä sen pääpaino on nimenomaan juoksun henkisessä puolessa. Toki muutamia ihan konkreettisia harjoitusvinkkejäkin mahtuu mukaan - ehkä jopa hieman turhaan - mutta pääpaino on auttaa löytämään meditaation kautta tasapaino juoksuharjoitteluun.

Vaikka olisi mitä mieltä meditaatiosta ja zenistä, niin kirjassa on syvälle kolahtavia esimerkkejä niistä tunteista, joita tämän lajin parissa kohtaa. Niin vakuuttavasti kirjan kirjoittaja Shapiron Larry asian vieläpä paperille on suoltanut, että aion antaa esitetyille metodeille todellisen mahdollisuuden. Buddhalaista minusta ei kyllä tule (ei koskaan pitäisi kai sanoa ei koskaan) ja sitä ei onneksi edellytetäkään, mutta kirjassa esitetyt neuvot meditaatiosta ja sitä kautta juoksuun liittyvien negatiivisten tunteiden kohtaamisesta, kiinnostavat kyllä ihan pirusti. Eilen tein jopa ensimmäisen meditaatio treenin, joka (kuten arvatta saattaa) meni ihan läskiksi. Mutta siitä huolimatta oli jotenkin oudon rentouttavaa vain olla ja yrittää keskittyä yksin täysin hiljaisessa huoneessa mielen tyhjentämiseen ns. haitallisista ajatuksista. Yhden kerran jälkeen voin ehkä varovaisesti uskoa, että on niiden lotus-asennossa istuvien munkkien touhussa ehkä sittenkin jotain järkeä.

Hyvää joulua!

Rauhallista ja lämmintä joulua kaikille! Syökäähän kinkkua ja laatikoita kohtuudella ja muistakaa käydä lenkillä.

Viime viestissäni kertomani rytmihäiriöt ovat nyt takana päin ja lääkäriltä tuli terveen paperit. Itselläni on ollut sitkeämmän flunssaa kohta jo lähes kuukauden verran ja lääkäri epäili, että mahdollisesti tuo häiriö oli jonkinlainen etiäinen tälle lentsulle. Lääkärin mukaan verikokeiden arvot olivat ihan "superhyvät". Mitä flunssaan tulee, niin kuume meni ohitse nopeasti, mutta räkätauti on jatkunut nyt jo pidemmän aikaa. Ja kun olo ei ole ollut ihan paras mahdollinen, on treenimotivaatiokin ollut vähän kateissa. Asiaa ei ole helpottanut reilun kymmenen tunnin työpäivät ja loppumaton pimeys.

Ikävintä tässä kaikessa on se, että suorituskyky tuntuu ottaneen takapakkia. Sykkeet huitelee normaalia korkeammalla jo ihan pk-lenkeillä ja vk-lenkeille ei uskalla lähteä ennen räkätaudin helpottamista. Eilen salillakin tuli kesken vatsarutistusten niin totaalinen stoppi, että en ole ennen vastaavaa kokenut.

Mutta tänään jätän lenkin väliin ja syön ihan liikaa. Huomenna sitten hölkkäämään täydet enrgiavarastot tyhjiin, että jaksaa sitten taas syödä vähän lisää liikaa...