Paluu lenkkipolulle

Paluu arkeen Tukholman jälkeen oli aika koruton. Lievää flunssaa ja tukkoisuutta, ei kuitenkaan kuumetta. Nämä oireet alkoivat keskiviikkona ja ovat siis jatkuneet jokseenkin samanlaisina nyt kohta viikon verran. Voisi sanoa, että olo on jokseenkin normaali, jos aamujen hieman karumpia tuntemuksia ei lasketa.

Ja jos olo on jokseenkin normaali, mitään suurempaa syytä ei ole lusmuilla kotisohvalla. Niinpä päätin viihdyttää lauantai-iltaani juoksulenkin merkeissä. Ja jos nyt jotain voi tuon treenin perusteella sanoa, niin ainakin sen, että palauduttu on, sen verran kevyeltä askel tuntui. Viime viikolla ehdin jo tosin kolmena päivänä tehdä työmatkat pyörällä, mutta ne toimivat lähinää palauttavina treeneinä - matkaa kun ei ole kuin 6,5 kilometriä suuntaansa. 

Sunnuntaina olimmekin siten perheen voimin Joutsenossa kannustamassa paikallisen jalkapallojunnuseuramme huikeaan menestykseen Rieska Cupissa. Helle oli hurja ja tunnelma sitäkin hurjempi. Tuliaisina oli neljä komeaa voittoa neljässä ottelussa ja palaneen karhea iho. Kun auto startattiin iltapäivällä pitkän päivän päätteeksi kohti Savonlinnaa, noin minuutti lähdön jälkeen jalkapalloilijamme veteli hirsiä takapenkillä. Että jos juoksu välillä väsyttää, niin kyllä se jalkapallokin imee energiaa.

Tänään kävin työmatkapyöräilyn lisäksi hieman potkimassa palloa ja lenkillä. Nyt olisi tarkoitus pari viikkoa juoksennella sellaista 30-35 kilometriä viikkoon, minkä jälkeen taas aloitellaan treenaminen uudella ohjelmalla kohti Espoota. Vielä ei ole tavoite Espooseen ihan selkeytynyt, mutta todennäköisesti 4:30 on aika lähellä lopullista tavoitetta. 

Tukholman maraton 2013

Kun viime syksynä pääkaupunkijuoksun jälkimainingeissa tein päätöksen osallistumisesta Tukholman Maratonille, olin täysin vakuuttunut siitä, että se oli yksi siihen astisen elämäni parhaista päätöksistä. Sen sijaan viime perjantaina istuessani junassa, olin epävarmempi kuin koskaan. Jännitti ja ahdisti - kevään treenifiasko ja lähes 20 kilometriä pidempi matka kuin olen koskaan elämäni aikana juossut ei vain tuntunut kovin toimivalta yhdistelmältä. Jossain välissä taisin jopa ihan aidosti toivoa, että saisin kuumeen ja voisin siirtää juoksun ensi vuoteen. En kuitenkaan sairastunut ja hyvä niin, koska muuten olisi jäänyt kokematta jotain aivan sanoin kuvaamatonta, jonka aion kuitenkin yrittää nyt sanoiksi pukea.

Itse matka Helsingistä Tukholmaan tapahtui Viking Linen Amorella laivalla. Tuo vuonna 1988 valmistunut varustamon pienempiin lukeutuva purkki hälytettiin siis hätiin, kun astetta modernimpi (joskin lähes yhtä iäkäs) Gabriella oli kärsinyt talvella jäissä ja oli näin passitettu telakalle. Risteilyllä oli kuitenkin loistava fiilis, kun mukana oli noin tuhatkunta maratoniin valmistuvaa juoksijaa. Ruokakin oli liian hyvää ja onnistuin tekemään vieläpä sen yhden virheen, josta Jukka Viljanen risteilyn alun infotilaisuudessa nimenomaisesti varoitti: "muistakaa syödä kohtuudella". No mie tietenkin vetäsin itseni ähkyksi ja tajusin heti kyllä virheeni, mutta minkäs sille enää siinä vaiheessa mahtoi. Vakuuttelin vain itselleni, että se on pastaa, se sulaa nopeasti.

Seuraavana aamuna kuitenkin tajusin, kun laivan tuntia ennen satamaan saapumista tilattu herätys pärähti soimaan jo kello kuusi paikallista aikaa, että ei se pastakaan yhdessä yössä ulos halua. Siinä sitten tuskailin morkkiksen, epävarmuuden, jonkilaisen jälkiähkyn ja herätyskelloa kohtaan kokeman raivon ristiaallokossa ja koitin jatkaa koisimista. Mutta kuten arvata saattaa, päivän koitos alkoi pyöriä mielessä ja pyörimiseksi se nukkuminenkin sitten meni.

Aamupalalle lähdimme noin puolikahdeksan aikaan ja nyt - vahingosta viisastuneena - tajusin syödä sitten hieman kevyemmin. Sämpylä, kahvia, jogurttia ja muutama lasi tuoremehua sekä muutama pala vesimelonia oli se tankkaus, jolla matkaan olisi tarkoitus lähteä. Edelleenkin vatsa oli kuitenkin todella ikävän oloinen ja jännitys toi sitten tietenkin vielä oman lisänsä. Aamupalan jälkeen oli vuorossa juoksuvaatteiden vaihto, jonka jälkeen lähdimme meidät kisapaikalle vievään bussiin.

Tunnelmia Östermalmin kentältä noin 40 minuuttia ennen starttia.

Tässä vaiheessa lienee oikea aika kehua järjestelyjä. Niin matkatoimiston (Kaleva Travel) kuin juoksuorganisaationkin taholta kaikki toimi kuin unelma. Missään muualla kuin ruokailussa ja vessajonossa ei täytynyt jonottaa ja vaikka väkeä oli enemmän kuin esimerkiksi Helsinki City Runissa, kaikki toimi niin paljon paremmin, että väenpaljous ei missään vaiheessa haitannut yhtään. Ei startissa, ei juostessa, eikä varsinkaan maalissa. Täytyy vain ihmetellä mitä nämä kaverit osaa sellaista, jota esim. HCR:n organisaatiossa ei osata.

Kehujen jälkeen onkin sitten hyvä siirtyä itse juoksuun. Tavoitteenahan oli päästä maaliin ja ehtiä laivaan. Startissa etsimme viiden tunnin jänistä, mutta sellaista ei siellä ollut. Sen sijaan eteemme paukahti kuin sattumalta 5:15 jänikset, joita lähdimmekin seuraamaan. Jäniksinä oli pari vanhempaa herrasmiestä ja alun alamäissä heitä seuraamalla lähdimme juoksemaan kevyen oloista 6:45 min/km vauhtia. Laskeskelin, että juomapisteillä tapahtuvan luonnollisen hidastuman kautta kilometrivauhdiksi muodostuisi näin noin 7 min/km, joka olisi piirun verran alle 5 tunnin vauhtia.

Ensimmäinen vitonen meni kuin itsestään, samoin toinen ja kolmas. 15 kilometrin kohdalla olisi sitten löytynyt niitä kuuluisia menohaluja, mutta juoksukaverini hillitsi niitä aika tehokkaasti muistuttaen matkan pituudesta. Puolimatkaan tultaessa, ajassa 2:27:09, jaloissa sitten jo matka hieman painoi. Edelleen kuitenkin olo oli ihan normaali ja tarjoiltu suolakurkku piristi kummasti. Noin 25 kilometrin kohdilla matka sitten löi jalkoihin aika kovaa ja yllättäen. Samoihin aikoihin aloin myös vakavasti harkita bajamajaan pysähtymistä, kun vatsassa alkoi vääntämään hieman keskivertoa voimakkaammin. Olo kuitenkin helpotti muutamaksi kilometriksi, mutta sitten vatsanväänteet tulivat takaisin entistä voimakkaampana. Oli pakko pitää varikkopysähdys.

Strandvägenillä juoksin vessaan, joka melkein kaatui astuessani sisään. Sen lisäksi että se heilui holtittomasti, se oli vieläpä niin törkyisessä kunnossa, että sai minut toisiin aatoksiin pysähdyksen tarpeellisuudesta. Kirosin mielessäni ja lähdin takaisin radalle. Vatsanväänteet eivät hävinneet minnekään, mutta päätin olla välittämättä niistä. Ja kas, ne lopulta hävisivätkin.

Seuraava tiukka paikka olikin sitten hieman ennen Västerbron siltaa kohdassa, jossa ylämäki alkaa. Nousuun lähtiessä oikean jalan pohje "hirtti kiinni" eli kramppasi juuri sen verran, että jalalla ei pystynyt juoksemaan. Tiukin mäki oli pakko kävellä ylös, mutta sen jälkeen matka jatkui kuin mitään kramppeja ei olisi koskaan ollutkaan. Seuraavan kerran kramppien kanssa oli suurempia ongelmia vasta lähempänä 40 kilometrin rajapyykkiä. Sitä ennen 36-37 kilometrissä oli todella vaikea hetki, kun olin läpimärkä, jokainen askel sattui ja juoksu vieläpä oli ihan uskomatonta löntystelyä. Edes positiiviset mielikuvat eivät auttaneet tippakaan ja tatti otsassa oli vähintäänkin kilometrin mittainen. Mutta pakko oli juosta, kun lystistä oli pulitettu puolituhatta euroa.

Ja onneksi oli pakko, sillä mieliala vaihtui täysin siinä vaiheessa kun Tukholman Stadion pilkotti Sturegatanille kääntyessä. Stadionia lähestyttäessä päätin, että aion vielä kaikesta tuskasta huolimatta rykäistä loppukirin ja Valhallavägenille käännyttäessä huikkasin kaverilleni, että nyt perkele juostaan, kun tuo stadion on jo tuossa. Tein kuitenkin loppukiriä ajatellen pahimman mahdollisen virheen, kun juoksin itseni suoraan pussiin hitaampien juoksijoiden taakse. Uudestaan ei enää rytminvaihdos onnistunutkaan ihan niin tehokkaasti ja kaveri meni menojaan. Ensi kerralla pitää muistaa varmistaa kirilinja ennen kirin aloittamista.

Maalissa aika oli 5:00:29. Se oli kuitenkin toissijainen seikka tässä koitoksessa. Maaliin saapui onnellinen mies ja se oli pääasia. Kun kävelin mitali kaulassa ja avaruusviitta niskassa kohti Östermalmin kentän huoltoa oli itkukin lähellä. Kun kolme vuotta sitten tämän projektin aloitin 15 kiloa painavampana, siitä ei pitänyt tulla kolmen vuoden mittaista projektia. Erilaisten vaivojen ja niistä johtuvien motivaatio-ongelmien kanssa painiessa asioita on kuitenkin oppinut katsomaan hieman erilaisesta näkövinkkelistä. Alun hyvinkin vahvasta tulosorientoituneesta asenteesta olen - onneksi - päässyt ainakin suurimmalti osin eroon ja tajunnut matkanteon hienouden. Toki aion edelleenkin tavoitella parempia aikoja ja hieman kieltämättä korpeaa, että 5 tunnin puhkaiseminen jäi noin lähelle ja toisaalta sykkeiden puolesta olisi voinut juosta kovempaakin, mutta tämä kaikki on osa tätä hienoa harrastusta. Tärkeämpää on, että mies on kunnossa ja pääsee taas muutaman päivän palauttelun jälkeen lenkille treenaamaan kohti uusia haasteita.

5 yötä Tukholmaan

Niinhän siinä sitten kävi, että Viking Linen Gabriella nököttää telakalla vielä silloinkin, kun minun ja muutaman muunkin pitäisi olla lähdössä kohti Tukholmaa perjantaina. Toisaalta jos pitää valita, niin mieluummin laiva kuin minä. Erityisesti siksi, että Viking onneksi tajusi hälyttää Amorellan hätiin kuljettamaan innokkaat juoksijat Tukholmaan. Periaatteessa ihan sama mikä on laivan nimi, kunhan palvelu pelaa ja ruoka on hyvää - muuta en paatilta vaadi.

Sääennusteita olen jo muutaman päivän silmäillyt mielenkiinnolla ja odotettavissa lienee hyvin suurella todennäköisyydellä ihan säädyllisissä oloissa juostu maraton. Foreca lupaa lauantaiksi sadetta ja +18 vaimean tuulen kera - kelpaa. Google näyttää lauantaiksi +23 ja puolipilvistä - tässä on jo pari astetta liikaa minun makuuni, joten toivon kerrankin että sataisi. Viime kesän Marskin Kierroksen hellepuolikkaalta kun on aika karmeat muistot. Neste ei imeytynyt ja taistelin maaliin järkyttävän päänsäryn kera. Nyt jos kympin jälkeen nesteet jää höllymään vatsaan, niin se on homma sitten siinä. Toki viime kesänä tuli Mikkeliin valmistautuessa tehtyä pari pahaa mokaa, joten ehkä tilanne ei ole niin paha oikeanlaisella tankkauksella. Fakta kuitenkin on, että lämpö ei sovi meitsille yhtään.

Tässä olen miettinyt että minkälaista vauhtia sitä uskaltaa lähteä Tukholmassa liikkeelle. Ensimmäiset pari-kolme kilometriä mennään alamäkeen eli vaarana on että tulee helposti lähdettyä hieman liian kovaa. Ja niin paljon kuin tekisikin mieli sanoa, että lähden tavoittelemaan neljää tuntia, valmistaumisen heikkous ja kunnollisen maratreenin vähyys asettavat tavoitteen sinne viiteen tuntiin. Ideana siis lähteä 5 tunnin jänisten peesiin ja jossain vaiheessa sitten katsoa onko rahkeita lähteä kiristämään. Vauhdillisestihan tuo ei ole kuin sellaista 7 minuutin kilometrivauhtia eli kevyttä pitkisvauhtia, mutta kevyellä vauhdilla pyrin välttämään sen ongelman, että reidet pökkelöityvät siinä parinkympin kohdalla niin, että juoksusta ei enää tule mitään. Ei vaan uskalla lähteä kovempaa, kun ei ole luottoa yhtään omaan kroppaan näiden treenien peruilta.

Uudet tossut

Tällä hetkellä omistan neljä paria käytössä olevia juoksukenkiä. Kaksi paria Asicsen Gel Cumuluksia, yhdet Nimbukset ja tuoreimpana hankintana nämä Merrellit, viralliselta nimeltaan Bare Access kakkoset. Kyseessä on siis barefoot kenkä ja syy miksi kävin ne tänään Intersportista ostamassa on se, että olen lukenut paljon paljasjalkajuoksusta ja sen tekniikkaa parantavasta sekä jalan lihaksia vahvistavasta vaikutuksesta. Eilisen juoksukoulun perusteella, missä käytiin läpi tekniikkaa, suurta huolenaihetta ei tekniikkapuolella ole, mutta pääpaino lieneekin kokeilunhalussani. Lisäksi kun olen kärsinyt erinäisistä vammoista, tämä on yksi keino pyrkiä löytämään jonkinlaista ratkaisua niihin. 

Hankkimani malli on pehmeä lasku paljasjalkailuun pienen kantapäävaimennuksen ansiosta. Kuitenkin Merrellin ja myyjänkin mukaan, nämä ovat jo virallisestikin ihan paljasjalkatossut ja niiden kanssa harjoittelu kannattaa aloittaa maltilla. Nyt kun tilanne on se, että minulla on viikko aikaa Tukholmaan, ajattelin lähinnä käydä ajamassa kengät sisään takapihalta alkavan metsän poluilla. Eilisen juoksukoulun tekniikkatreeneissä kun hyvin selvästi tuli huomattua se, miten pienkin muutos treenissä saa paikat kipeäksi ihan uudella tavalla. Kankkua kolottaa ihan ihmeellisesti, vaikka eilen ei edes oikeasti treenattu mitenkään veren maku suussa ja hikikin tuli lähinnä tuskasta, kun en vaan tajunnut miten kuopaisujuoksussa kuopaistaan.

Mutta vaikka nuo erilaiset tekniikkaharjoitteet olivatkin tuskaa, niin valmentajalta tuli kehuja juoksutekniikasta erityisesti nopeammissa 50 metrin vedoissa. Lopulta hakemalla haettuna käsien työnteosta löytyi jonkin verran parannettavaa. Hitaassa pk-vauhdissa ongelmana oli taas aavistuksen liian vahva ylös-alas liike ja oikea jalan jalkateräkin on aavistuksen liian avoinna. Erityisesti tuo ylös-alas liike syö pk-vauhdissa nopeutta ja toisaalta koventaa jalkojen iskua. Vauhtia lisäämälllä ongelma korjaantuu, mutta kun sitten ne sykkeetkin lähtee nousemaan. Tuohon pitänee siis jatkossa keskittyä.

11 yötä Tukholmaan

Eilen, sunnuntaina, tuli juostua viimeinen pitkis ennen maraa. Kävin sen edellisen pitkikseni tapaan juoksemassa - jalkoja säästelläkseni - paikallisella kuntoradalla. Juoksu oli ihan mukavan letkeätä noin seitsemän minuutin kilometrivauhtia. Ainoa asia mikä hieman kaihersi oli uusien Nimbuksien oikean jalan lesti. Ilmeisesti kengässä on jotain muutakin eroa Asicsen astetta kevyempiin neutraaliin Gel Columbuksiin kuin vaimennus, sen verran epämukavammalta eritoten vasemman jalan kenkä tuntuu. Ratkaisuni lienee siis se, että Tukholmaan lähtee Columbukset ja Nimbukset saa jäädä kotiin. Jotenkin ajattelin että kengät olisivat samaa maata, mutta näin sitä oppii uutta... tiedänpähän jatkossa, että halvempi on tässä tapauksessa parempi ja voin jopa suositella testaamaan Columbusta, jos Intersportissa testatun Nimbukset tuntuvat liian kaposilta. Tosin ainoa ikävä puoli noissa Columbuksissa on, että niitä ei taida pitää oikein suomalaiset urheilukaupat valikoimissaan. Mutta esimerkiksi Startfitnessiltä saa.

Katsoin myös eilen illalla ihan mielenkiinnosta kevään mittaan juostuja kilometrejä ja eihän ne mitenkään ihan hirveän isoilta nuo määrät vaikuta. Tammikuussa juoksua 62 kilometriä, helmikuussa 81, maaliskuussa 99, huhtikuussa 137 ja tässä kuussa tähän asti 128 eli nousujohteisuutta on ollut. Talvenkaan kilometrit eivät kuitenkaan näytä ihan niin pahalta, kun tiedän että silloin tuli tehtyä jotain muutakin kuin juostua - muun muassa aivasteltua, niiskuteltua ja yskittyä.

Huomenna viimeinen hieman pidempi fartlek/vk pyrähdys ja sitten siirryn keventelyyn. On toisaalta aivan uskomattoman hieno fiilis ajatella, että ensi viikonloppuna ei tarvitse lähteä nylkyttämään kolmeksi tunniksi helteeseen.

Salasana hukassa ja muita koottuja selityksiä

Edellisestä kerrasta on pitkä aika. Jopa niin pitkä, että piti oikein miettiä viitsiikö tänne enää mitään kirjoittaa. Mutta pakkohan se on, kun tekosyitä hiljaiseloon on olemassa pitkä lista. Hyvällä omallatunnolla voin siis palata taas näppäimistön ääreen.

Totta puhuakseni pitkään hiljaisuuteen on muutamia ihan oikeita syitä. Tärkein syy lienee se, että minulla on ollut viimeiset pari kuukautta käytössä nettiselailuun vain tabletti. Ja tabletilla pidempien tekstien kirjoittaminen on masokistin hommaa. Ja vaikka jonkinlaisena masokistina voinkin itseäni tällaisen harrastuksen kautta pitää, niin tabletilla en jaksanut ruveta blogitekstin pituista juttua värkkäämään.

Se on siis päällimmäinen syy. Toinen syy on se, että salasana bloggeriin oli hukassa ja Googlen salasanan palautus ei ole ihan niitä helpoimpia prosesseja. Tänään lopulta sain itsestäni niin paljon irti, että vein prosessin loppuun saakka. Helpolla ei kyllä näiltä tileiltä salasanaa viedä urkkimalla, se on nyt ihan virallisesti testattu.

Syitä on näiden lisäksi muitakin, jotka on kaikki jollain tapaa kytkettävissä kiireeseen ja saamattomuuteen. Mutta nyt olisi taas tarkoitus jatkaa tästä hetkestä, kun kaikki palaset ovat pikkuhiljaa taas paikoillaan ja elämä noin yleisesti on hieman rutinoituneempaa hektisemmän vaiheen jälkeen.

Mutta jos mennään itse asiaan eli siihen, että ensimmäinen maratoni kolkuttelee kahden viikon päässä. Fiilikset lähteä juoksemaan ovat ihan ok, tosin rehellisyyden nimissä on pakko sanoa, että paljoa en odota. Talven sairastelut olivat niin henkisesti kuin fyysisestikin väsyttäviä ja vaikka juoksun ilo on taas löytynytkin, mitään ihmeitä tuskin tällä valmistautumisella tehdään. Tarkoitus on lähteä hölkkäilemään 5 tunnin jäniksen perään ja katsoa pysyykö mies edes siinä vauhdissa perässä loppuun saakka.

Pari viikkoa takaperin juostu Helsinki City Run kertoi aika karua kieltä nykyisestä (rapa)kunnosta. Aika 2:15 alimittaisella puolimaratonilla on aika kaukana siitä, mitä oli tarkoitus lähteä hakemaan. Tosin kun jo ennen juoksua myönsin itselleni tosiasiat enkä lähtenyt puolikkaan ennätystä tavoittelemaan, oli juoksukin leppoisaa kölkyttelyä pk-alueen ylärajalla. Kaikista huolestuttavinta tuossa juoksussa oli, että jalat väsyivät melko rankasti, mikä kertoo aika lahjomattomasti treenin vähyydestä. Jos jo puolikkaalla jalat tuntuivat tuolta, on vaara suuri, että täysmatkalla juoksen itseltäni jalat alta. Joku viisas tosin jossain kirjoitti, että maraton juostaan levännein jaloin hiilarivarastot pullolleen tankattuna, kun taas tuo puolikas mentiin ilman minkäänlaisia herkistelyjä keskellä normitreeniä. Pakko luottaa siihen, että asia todellakin on näin...

Viime perjantaina alkoi myös työpaikan järjestämä juoksukoulu. Tosin eräänlaisena tynkäversiona. Tapaamisia on vain kolme ja niistäkin missaan viimeisen Tukholman reissun vuoksi. Ajatuksena kuitenkin oli, että saisin jotain vinkkiä juoksutekniikkaan. Erilaisia vaivoja kun on tässä harrastuksen myötä ollut ja ajattelin, että josko niistä jotkin olisi kytköksissä ihan selviin tekniikkavirheisiin, jotka ammattilainen voisi korjata. Ensimmäisellä kerralla käytiin juoksemassa pieni pk-lenkki ja saimme luennon ihan juoksun perusteista. Tuttua asiaa siis.

Huomenna (tai siis jo tämän vuorokauden puolella) olisi tarkoitus lopetella viikko viimeisellä pitkällä ennen Tukholmaa. Ensi viikolla olisi vielä tiistaina tarkoitus jonkinlainen vauhtileikittely kehitellä, mutta muuten kaikki vähänkin rasittavampi tekeminen alkaa olla tässä. Kaikki voitava on tehty ja nyt sitten on vaan pakko katsoa mihin se riittää.

Nyt kun sain tämän toimimaan, pyrin päivittämään fiiliksiä vielä ennen Tukholmaa. Nukkumatti on heittänyt hiekkansa jo sen verran kauan aikaa sitten, että pakko kai sitä on päästä jo petiinkin.

Asunnon etsintää ja vähän kauppaakin

Taas on tovi vierähtänyt edellisestä postituksesta. Lenkillä on käyty jotakuinkin ahkerasti, tosin niin kutsuttu muu elämä tunkee joka välissä tielle. Marraskuusta lähtien ehkä suurin henkinen painolasti on tullut pirullisen pitkästä työmatkasta. Pimeässä ajaminen mutkaista pientä tietä pitkin noin pari tuntia päivässä on henkisesti kuormittavaa. Olen yrittänyt asennoitua matkaan siten, että se on niin kutsuttua omaa aikaa, mutta eipä ole onnistunut. Autossa istuminen ei muutu lenkiksi vaikka kuinka sitä mielikuvilla yrittäisi sellaiseksi muuttaa. Pikemminkin ajaminen on työtä, joka vähentää vapaa-aikaa.

Ratkaisuna tähän ongelmaa mietimme tietenkin asunnon ostoa samalta paikkakunnalta kuin työpaikkakin on. Niinpä kävimme joulukuussa katselemassa noin kymmenkuntaa myynnissä olevaa taloa. Kaikki asiat huomioiden kävi kuitenkin aika nopeasti selväksi, että Savonlinnan asuntojen hintataso on kohtuuton. Omakotitaloja on myynnissä paljon, ne ovat melko iäkkäitä ja ne ovat olleet pääosin myynnissä todella pitkään. Ekonomin opeilla hinta ja kysyntä eivät siis ihan täysin kohtaa. Hintatson lähtiessä sieltä kahdesasadastatuhannesta reilusti ylöspäin mietimme myös vakavasti rakennusprojektin aloittamista (tiedän, uusmaalaiset lukijat varmasti tuhahtavat näille hinnoille, mutta silti...). Lähtökohtaisesti samalla hinnalla jolla olisi saatu noin 30 vuotta vanha omakotitalo, olisimme rakentaneet upouuden 140 neliöisen talon.

Rakentamisessa kuitenkin korpesi se, että Savonlinnassa ei ollut vapaana kunnollisia tontteja ja toisaalta muutto uuteen asuntoon olisi venähtänyt ensi talveen. Uusi vuosi kuitenkin onneksi vaihtui ja uusiakin asuntoja alkui tipahdella myyntiin.

Edelleen yleisestä hintatasosta voi olla montaa mieltä, mutta toisaalta sekaan mahtui yksi ihan selkeästi "oikein" hinnoiteltu talo. Soitto kiinteistönvälittäjälle pari päivää kohteen myyntiin tulon jälkeen paljasti, että talosta oli jo jätetty ehdollinen hyväksytty tarjous. Joku muukin oli siis tajunnut hinnan oikeuden. Talon suurin ongelma meille oli se, että siitä "puuttui" yksi makuuhuone ja kun kävin sitä eräs ilta katsomassa, olin ennen sisään menoa valmis hylkäämään talon ihan vain tuosta syystä.

Mutta niin se vain joskus napsahtaa kohdalle ihan tahtomatta. Talo oli ihan juuri sitä mitä haettiin: suhteellisen uusi ja fiksusti rakennettu. Remonttia ei ihan heti tarvita, kun pinnat ovat oivassa kunnossa. Siinä sitten mietin että onko se yhden huoneen puuttuminen kuinka huono asia, kun olemassa olevat huoneet ovat sitten sitäkin tilavampia. Edelleen meni pari päivää kunnes sain vaimon mukaan katsomaan taloa. Koko ajan oli pieni pelko persiissä siitä, että jos tarjouksen jo jättänyt ostaja saa oman rivarinsa myytyä, talo menee heti. Niinpä päätös piti tehdä aika nopeasti. Muutaman tunnin miettimisen jälkeen homma oli selvä: jätimme talosta tarjouksen. Ensimmäinen tuli bumerangina takaisin uudella hinnalla, mutta loppujen lopuksi kaupat syntyivät myyjän vastatarjouksen myötä.

Nyt sitten pari viikkoa on käytetty aika tehokkaasti lainaneuvottelujen parissa ja huonekaluostoksilla, kunnes tänään viimein kauppa sai lopullisen sinetin kauppakirjan allekirjoituksen myötä. Tärkeintä kuitenkin kaikessa on sen henkisen taakan laskeutuminen pois harteilta, joka tähän koko prosessiin liittyi. Nyt ehkä voi - toivottavasti - keskittyä paremmin kunnon kohottamiseen kevään koitoksia varten. Tosin nyt pitää varmaan ensi parannella tämä flunssan alku, joka nyt on päällä... Paljon selitystä, mutta ehkä taas kevään myötä päivityksiäkin alkaa tippumaan. Kunhan nyt vain asetumme ensin uuteen kaupunkiin (jossa katuvalot muuten loistavat kymmenen jälkeenkin. Jes!).

Edit: pahoittelut, että aiemmin teksti oli yhdessä putkessa ilman kappalejakoja. Varmasti aika työläs lukea.