torstai 2. syyskuuta 2010

Taustaa

Blogin otsikko kuulostaa ehkä hieman yliampuvalta, mutta otsikolle on olemassa oma tarinansa. Viisivuotias poikani on nimittäin aivan seonnut Toy Story elokuvista ja ei liene yllätys, että viimeisin ja ilmeisesti myös viimeinen, Suomessa ensi-iltansa viime viikolla saanut kolmososa, oli pojan mielestä aivan uskomaton elokuva (ja isäkin tykkäsi). Elokuvasarjan yksi keskeinen hahmo on Buzz Lightyear, avaruusrangeri, joka on kaikin puolin upea lelu. Oikea sankari kiiltävässä avaruuspuvussaan. Ja Buzzin mantra kuuluu: "Kohti ääretöntä - ja sen yli!".

Itse en ehkä koe itseäni sankariksi, mutta koen, että äärettömyyteen ja maratoniin liittyy paljon yhteistä kuulopuheiden ja luetun perusteella. Maraton on se äärimmäinen kestävyysurheilijan haaste ja se on äärimmäinen haaste myös tällaiselle kotikuntoilijalle. 42 kilometriä on pitkä matka autolla, se tuntuu vielä pidemmältä matkalta pyörällä, ja se on oikeasti jumalattoman pitkä matka taittaa jalan. Tuon reilun 42 kilometrin matkan juokseminen on oikeasti sulaa hulluutta. Ei siinä ole mitään järkeä!

Sen järki piileekin juuri sen järjettömyydessä. On oikeasti upeaa huomata pystyvänsä johonkin sellaiseen, johon ei olisi koskaan uskonut pystyvänsä. Omien rajojen rikkominen on niin kovin palkitsevaa. Paljon on toki työtä jäljellä, ennen kuin voin sanoa juosseeni maratonin, mutta ilman aloitusta ja halua tehdä töitä tavoitteen eteen, tavoitteet pysyvät vain haaveina. Ja sitä paitsi, mitä olisi elämä ilman tavoitteita?

Mutta tosiasia on... että onhan se ihan järjetöntä. Pisin lenkkini tähän mennessä on kymmenen kilometriä ja sekin tuntui pitkältä - aktiivisesti olen lisäksi harrastanut juoksua vasta muutaman kuukauden. Tarkoituksena kuitenkin olisi, että noin vuoden kuluttua seison "muutaman" muun "hölmön" seassa odottamassa maratonin lähtölaukausta. Ehkäpä Helsingissä, ehkäpä jossain muualla. Aikaa on riittävästi, mutta niin on tekemistäkin. Tavoitteeseen pääseminen vaatii monen monta hikipisaraa ja ehkä muutaman veripisaran ja kyyneleenkin, mutta periksi ei ole tarkoitus antaa.

Tämän blogin tarkoituksena on toimia motivaattorina varsinkin silloin kun koen treenin todella vastenmielisenä (niitäkin päiviä nimittäin tulee). Blogin tarkoitus on myös innostaa muita kokeilemaan rajojaan. Jos edes yksi ihminen aloittaisi juoksuharrastuksen luettueaan blogiani, olisin enemmän kuin riemastunut. Juokseminen on hauskaa ja juokseminen on halpaa. Lisäksi juoksulla on monia positiivisia vaikutuksia terveyteen, vaikka erityisesti aloitteleva juoksija erinäisine juoksun mukanaan tuomine kipuineen saattaa olla eri mieltä. Tärkeintä on kuitenkin aloittaa maltilla. Oikeasti! Parin kuukauden treenin jälkeen voi tuntua siltä, että sitä jaksaa juosta jo pitkiäkin matkoja, mutta tällöin kannattaa pitää maltti mukana. Tukirakenteet vahvistuvat huomattavasti kuntoa hitaammin ja kipuja on helpointa hallita olemalla kasvattamatta matkoja liikaa liian pian. Juokseminen on (kokemuksen syvällä rinta äänellä) paljon hauskempaa silloin, kun se ei satu.

Itsestäni sanottakoon vielä lopuksi sen verran, että suurin este tavoitteen saavuttamisessa lienee polveni. Erityisesti oikea polvi, joka on kertaalleen leikattu. Se ei ole juoksuharrastuksen aloituksen jälkeen juurikaan oireillut ja toivon, että se ei oireile jatkossakaan. Yli viisitoista vuotta olen kuitenkin tuon operoidun polven kanssa elänyt ja tiedän, että se voi äityä toisinaan todella pahaksi. Se voi alkaa kipuilla ilman mitään erityistä syytä ja erityisesti kylmillä ilmoilla sillä on tapana ilmoitella itsestään eri tavoin mm. särkemällä.

Ja lopuksi sanottakoon, että menkää ihmeessä katsomaan Toy Story 3. Se on parasta mitä Disneyltä on ilmestynyt vuosikausiin. Se on oikeasti koskettava tarina kasvamisesta ja elämän muutoksista. Elokuva tarjoaa todella paljon aikuisellekin. Varoituksen sanakin lienee tosin tarpeen: Perheen pienemmille ja kovin herkille lapsille elokuva voi olla synkkyydessään jopa liiankin pelottava.

3 kommenttia:

  1. Maraton. Ei maratoon.

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia. Näinhän se toki on :)

    Selaimen oikolukija tosin väittää, että maraton ei ole oikea sana ja tarjoaa vaihtoehdoiksi "marathonia" tai "maratoonia" sekä liutaa hieman oudompia muotoja. Yöllä ei järki riittänyt kyseenalaistamaan oikolukijaa ja aamulla tuo muoto meni jo vanhasta tottumuksesta. Ajattelin, että maratoon on myös ihan käypä muoto, mutta eihän se näin ole. Kiitoksia Anonyymille korjauksesta :)

    VastaaPoista
  3. Aika makean blogipohjan olet löytänyt juuri aiheeseen. Ja tosiaan, sulaa hulluuttahan se on alkaa ajattelemaan maratonia normaalikuntoilijana, mutta hitsi miten kiehtova ajatus. Minä ehkä ajattelen ensin puolikasta ja jos se voisi ensi kesänä onnistua, niin kuka tietää mitä sitten seuraavana...

    VastaaPoista